Setä suorasuu

Brittiläisistä nykykirjailijoista Martin Amis on saanut Suomessa verrattain vähäistä huomiota. Hänen tuotantoonsa sisältyy toistakymmentä romaania, novellikokoelmia ja huomattava määrä esseistiikkaa. Näistä on suomennettu ainoastaan neljä romaania, viimeisimpänä mediamaailmaa ruotiva Keltainen koira (2007).

Times nimesi Amisin niiden viidenkymmenen kirjailijan joukkoon, jotka ovat eniten vaikuttaneet brittiläisen sodanjälkeisen kirjallisuuden muotoutumiseen. Samalta listalta löytyy myös Amisin isä, Kingsley Amis, jonka poliittisesti äkkiväärät liikkeet ja into ärsyttää liittivät hänet brittiläistä 50-luvun kulttuurimaisemaa muovanneen "nuorten vihaisten miesten" seuraan. Omena ei pudonnut kauaksi puusta. Pojasta tuli 90-luvulla "uustöykeän" kirjallisuuden soihdunkantaja, jonka epäkorrekteja poliittisia mielipiteitä luettiin rinnan, ja aiheetta, hänen fiktiivisen ja satiiria hyödyntävän tuotantonsa kanssa.

Amis on englantilaisista kirjailijoista se, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, ja aina se löytyy - mielipide ja sitä seuraava "paskamyrsky", kuten muutama vuosi sitten eräässä lehtijutussa todettiin. Brittimedia rakastaa vihata Amisia, eikä hän koskaan petä odotuksia.   

Elitistin ja arrogantin maineen kotimaassaan saanut kirjailija vaihtoi Lontoon New Yorkiin kuusi vuotta sitten. Seitsemääkymmentä lähestyvä kirjailija sotkee Atlantin takaa edelleen lusikkansa moneen kotimaansa mielipidesoppaan, kuten hiljattain pilkatessaan työväenpuolueen uuden johtajan onnetonta koulutusta ja epäillessään tämän lukutaitoa. Viimeisimmässä haastattelussaan hän tosin myöntää ajoittain kaipaavansa takaisin kotiin. Amerikkalaiset ovat hänen mielestään ylikorostuneen, ärsyttävän kohteliaita ja varovat kaikkia tekemisiään ja sanoamisiaan. Sellainen on myrkkyä peribrittiläiseen sarkasmiin ja nokkeluuteen tottuneelle kirjailijalle. Hyvässä huumorissa kun on aina mukana ripaus loukkaavuutta ja älyllistä ylivoimaa. Hyvää on sentään se, että jenkeissä lehdistö kohtelee menestyskirjailijoita paremmin kuin Englannissa, jossa kaikkia kirjailijoita pidetään Amisin mielestä "mahtailevina egomaanikkoina".

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen Amisilta ilmestyy uusi kirja tänä syksynä, sekin tosin kokoelma aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia. Kirjasta löytyy Amisin aina mielenkiintoisia näkemyksiä kirjailijakollegoistaan (Bellow, Ballard, Nabokov), julkisuuden henkilöistä (prinsessa Diana, John Travolta) ja ajankohtaisina sivalluksina poliittisia kirjoituksia mm. Yhdysvaltain vaaleista ja erityisesti Donald Trumpista.

Trumpin valinta oli tietenkin shokki ja yllätys myös Amisille, paljon suurempi kuin brexit, ja ensimmäiset analogiat Hitlerin Saksaan nousivat myös hänelle mieleen. Mutta tarkemmin harkittuaan Amis löytää Trumpin vertaishahmon - jos sellainen pitää historiasta kaivaa esiin - Italiasta, jossa Mussolinin kaltainen tomppeli hurmasi kansaa. Trump on samalla tavoin hullu, rehvakas ja harhainen. Hitlerin ja Stalinin totalitarismi pyrki ihmisluonnon muuttamiseen. Mussolinille ja Trumpille riittää valta ja siinä pysyminen.

Amis on myös vakuuttunut siitä, että Trump on dementoitunut. Tästä todisteena ovat muutaman vuoden takaiset haastattelut, joissa Trump osaa vielä puhua sortumatta kielellisiin virheisiin ja taitaa jopa ironian. Kuluneen vuosikymmenen aikana Trump on kuitenkin kokenut täydellisen henkisen romahduksen.

Amis on jokseenkin vakuuttunut siitä, että tämä ihmisten heikkouksia haistava mies tulee kompastumaan johonkin kansainväliseen selkkaukseen. Pohjois-Korean tuhoamisesta Trump todennäköisesti kuvittelee itse saavansa Nobelin rauhanpalkinnon, joten se ei varmaankaan ole se. Todennäköisempää, ja toivottavampaa on, että se on jokin kiperämpi ja ilman napin painallusta ratkaistava selkkaus, joka paljastaa kansalle presidenttinsä kyvyttömyyden kaikessa karmeudessaan.

Trumpilla on Amisin mukaan aivan erityinen taito kylvää ympärilleen levottomuutta. Uusnatsien avulla hän tulee pitämään maata vielä pitkään polvillaan. Ja kaikki kytkeytyy rasismiin, joka on Yhdysvalloissa juurtunut syvälle kansanluonteeseen.

Amis on osannut ja osaa olla ärsyttävä, hyökkäävä, ilkeä ja pilkallinen, vaikka ei sosiaalista mediaa käytäkään. Internet on toki hänellekin tuttu työkalu, mutta sen keskustelukulttuurista hän pysyy kaukana. Suuri yllätys oli, kun hänen ystävänsä Salman Rushdie erehtyi tviittaamaan. Onneksi tämäkin lopetti aika pian. "Internetillä on typerryttävä vaikutus, se on pahuuden Pandoran lipas ja se on tuhonnut ihmisten keskittymiskyvyn."

Parhaillaan Amisilla on työn alla omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän tulee varmaankin kertomaan kaiken ja enemmänkin sekä sen ohessa tasaamaan tilit edesmenneen äitipuolensa kanssa. Tällä kertaa kysymys on hyvityksestä. Nuorena miehenä hän ei antanut arvoa äitipuolensa kirjallisille töille, johtuen lähinnä siitä, että tämä hylkäsi Amisin isän. Mutta nyt on tullut aika kiittää ja palauttaa tämän kirjallinen maine.

Ikä pehmentää särmät, tai jotakin. 

Lue sinä, minä kuuntelen

Kirjallisuus on monenmuotoinen ilmiö, ja sitä se on ollut kautta historian. Isot siirtymät kirjallisuuden kehityksessä suullisesta kirjoitettuun kieleen, ääneen sanotusta kiveen hakattuun tai paperille painettuun ja edelleen digitaaliseen ovat kuljettaneet sanataiteen nykyaikaan asti. Ja jännällä tavalla jotkut tavat ja tottumukset kirjallisuuden välittymisessä ovat pysyneet sitkeästi hengissä ja jatkaneet eloaan.

Kuten vaikkapa ääneen lukeminen.

Kaikki sen tietävät, että kunnon vanhemmat lukevat lapsilleen, ja tapana on myös mykistyä kirjan äärelle, kun lukemaan oppiminen on kohonnut jälkipolville sille tasolle, että kykenevät itsekin virittämään aivonsa kirjainmerkkien tulkinnan äärelle. Lukemisesta on tullut kehityksen myötä maan hiljaisten harrastus.

Näin ei ole suinkaan aina ollut. Kehityksen käännekohtana pidetään yleensä 1700-lukua ja kirjapainotekniikan lopullista läpimurtoa. Siihen asti kirjat olivat siksi kalliita ja harvinaisia, että niitä ei moniakaan perheiden hallussa ollut. Joten, sisällön välittäminen sujui parhaiten toisille ääneen lukemalla. Mutta kun kirjojen jakeluverkosto kehittyi, yleinen elintaso kohosi ja ihmisten vapaa-aika lisääntyi, väylä yksilölliselle ja hiljaiselle lukemiselle oli avattu.

Mutta ei ääneen lukeminen tästä minnekään kadonnut. Se pysyi ja on pysynyt osana kirjallisuuden kokemusta. Tuoreinta tietoa lukemisen historiasta tarjoaa kirjallisuushistorioitsija Abigail Williams teoksessaan The Social Life of Books: Reading Together in the Eighteenth-Century Home (Yale Books, 2017). Williamsin löytöretki historiaan suuntautuu ihmisten lukutapojen selvittämiseen. Miten kirjoja on 1700-luvun Englannissa luettu, missä, minkälaisissa tilanteissa, kenen kanssa, yksin vai yhdessä, huviksi vai hyödyksi? Lähteinä tutkijalla ovat lukijoiden päiväkirjat, kirjeet ja arkistoihin kätkeytyneet selvitykset. Ja kohteena - tietenkin, kirjallisuudesta kun puhutaan - keskiluokka.

Kirjojen ja lukemisen sosiaalihistoriaa kaivamalla Williams haluaa tehdä tiettäväksi, että kirjojen kohdalla aivan yhtä tärkeää kuin se, mitä niihin on kirjoitettu, on se, miten niitä luetaan. Aikoinaan tuo jälkimmäinen seikka oli jopa edellistä tärkeämpi. Vaitonaisina tekstien ääreen syventyvät lukijat saattoivat nimittäin vaikuttaa pelottavilta ja epäilyttäviltä. Jotta lukijat eivät liikaa uppoutuisi sentimentaalisten romaanien huuruiseen maailmaan, ääneen ja yhdessä lukemista pidettiin suositeltavampana. Lukija saattoi tilanteessa tarkkailla kuulijoiden reaktioita ja suorittaa omatoimisia "poisjättöjä". Eikä hassumpaa ollut sekään, että kuulijat pystyivät tarkkailemaan toisiaan. Naisten ohella myös lapsia ja nuoria haluttiin näin suojella tarinoiden turmiolliselta vaikutukselta.

Kirjoja myös kirjoitettiin ja toimitettiin sitä tarkoitusta varten, että niitä luettaisiin ääneen. Tiivistetyt romaaniversiot, kotinäyttämöohjeilla täydennetyt näytelmät, sanomalehdissä ilmestyneet jatkokertomukset ja erilaiset tekstikoosteet muokattiin ääneenlukua silmälläpitäen. Näiden tueksi laadittiin niin ikään oppaita, joissa kerrottiin, miten kirjoja tulee lukea ääneen.

Williamsin kirjaan perehtynyt Spectatorin kriitikko toteaa kirjasta löytyvän yllättäviä yhtymäkohtia omaan aikaamme ja levottomaan tapaamme kruisailla yhdestä viihdykkeestä tai kanavasta toiseen ja kolmanteen. 1700-luvun Englannissa kirjoja kuuntelevat kehuivat innokkaasti niitä teoksia, joita kuunnellessa saattoi hyvin tehdä jotakin muuta, parsia sukkia tai puuteroida peruukkeja.

Ääneen lukeminen, varsinkin kirjailijoiden vetämät lukutilaisuudet, ovat säilyttäneet vankan aseman Keski-Euroopassa. Näissä siis kirjailija vain lukee otteita teoksestaan ilman, että hän kertoisi lukijoille, miten häntä kirjailijana tulisi ymmärtää. Jostakin syystä tämä hyvä tapa ei ole koskaan ollut kovin suosiossa tai yleinen meillä, mistä johtuen alkuvuodesta Helsingissä järjestetty runoilijoiden luentatilaisuus ("Runousaamiainen") näyttäytyi niinkin erikoisena. Ehkä kirjallisuus on käsitetty Suomessa niin pyhänä toimituksena, että sen äärellä on syytä olla hiljaa ja yksin. 

Tyypillistä tuntuu olevan, että ääneen lukeminen yhdistetään Suomessa kulttuuriseen sosiaalityöhön. Juhlavuoden "Minä luen sinulle" -kampanja keskittyy selkokielisen kirjallisuuden edistämiseen. Kohderyhmänä ovat iäkkäät ja kehitysvammaiset. Pari vuotta aiemmin "Maailman ääneen lukemisen päivänä" meillä haluttiin vahvistaa alakouluikäisten lukumotivaatiota. Suomalaiset menevät tähänkin kysymykseen hanke ja ongelma edellä.

Mutta muutostentekijät ovat jo täällä. Kuunteleminen on uusi kulutustrendi, jonka vanassa puheohjelmat, podcastit ja sähkökirjat elävät nousukautta. Ehkä sama tapahtuu myös ihmisten välillä, perheissä, kaveri- ja työporukoissa. Monessa lukupiirissä saatetaan tälläkin hetkellä keskittyä kuuntelemaan, kun joku lukee.

Kaiken tämän rinnalla suomalaisille e-kirjamarkkinoille rantautuneet ruotsalaistaustaiset Storytell ja Bookbeat saavat painaa pitkää päivää tyydyttääkseen kuulevien kysynnän. Vai onko tämäkin vain itsekseen ja itselleen lukemisen käänteiskuva: itsekseen kuunteleminen?