26.1.2017

Ja Jumala loi miehen

Kahvia, lakanoita, pyyhkeitä, postimerkkejä, kalentereita, leluja... Tom of Finland alias Touko Laaksonen on tänään täällä vahvemmin kuin koskaan. Elämäntyönsä marginaalissa tehneen taiteilijan homoerotiikka seilaa valtavirrassa salskean tukkijätkän lailla - hymyssä suin, lihaksikas rinta rottingilla, piukat paikat pinkeinä.

Tänä vuonna Kaarinan omaa poikaa kunnioitetaan peräti kahdella isolla produktiolla. Elokuva kylältä maailmalle vaeltaneen taiteilijan tiestä kohti mainetta saa ensi-iltansa helmikuussa, Turun kaupunginteatterin musikaali tulevana perjantaina. Molemmat osuvat sopivasti juhlistamaan tasavaltamme pyöreitä vuosia. Mikä on oikein sopivaa. Suomalaisen kulttuurin yksi ominaispiirteistä kun on aina ollut kyky nauraa hieman myös itselleen.

Turun kaupunginteatterin produktio lähestyy edelleen araksi tai häpeileväksi koettua aihetta kohdettaan kunnioittaen. Laaksosen lihaksikkaiden könsikkäiden parodinen liioittelevuus saa näyttämöllä ilon ja riemun purskahtalemaan katsomon takariveille asti. Esityksen intensiteetti on suoraa projektiota kuvien sisäisestä maailmasta, jossa itsensä hyväksyminen, nautinto ja leikki ovat määrääviä tekijöitä. Testosteronista on niin moneen!

Reija Wäreen ohjaama esitys on visuaalisesti vahvaa teatteria. Kuvat piirtyvät katsojan mieleen niin piirtämistä imitoivan äänimaiseman kuin näyttämölle heijastettujen ja vähitellen muotonsa saavien alkuperäisten kuvien kautta. Pompöösiä dramatiikkaa kehitetään katsomon yli vedettävällä punertavalla verholla, joka toimii myös äkäisesti laskeutuvana ja sivuun vedettävänä esirippuna. Musikaalin parinkymmenen esiintyjän voimin teatterisaliin saadaan rakennettua yhtenäiskoreografia, jossa ihmisen keho ja taiteentekemisen intohimo ovat yhtä. 

Suuri ansio kokonaisuuden onnistumisessa lankeaa Jani Uljaksen Laaksosen kuvien ulkonaista ilmettä mukailevalle lavastukselle. Harmaat, tummat pinnat taustarakenteissa luovat kontrastia ja muistuttavat myös niistä sävyistä, joiden pohjalta Tom of Finlandin taide on syntynyt. Lavastukseen kätketyt vaihtuvat seinät luovat luontevaa liikettä siirtymissä kohtauksista toisiin. Jo näkemässäni ennakkoesityksessä näytelmän nopea tempo oli otettu haltuun.

Musikaali kun on, Tom of Finlandissa tarina jää vaihtuvien laulu- ja tanssiesitysten alle. Tuomas Parkkisen hajanaisista ja osin ristiriitaisistakin tiedonlähteistä koottu libretto seuraa taiteilijan elämänkaarta lapsuudesta kuolemaan. Dramaattisiin kohtauksiin kaduilla, kämpillä, Suomessa ja Yhdysvalloissa leikataan fantasiaan ja taide-esteettiseen keskusteluun kytkeytyviä aineksia. Suuren pornografisen kuvan edessä taidekentän eri intressiryhmät käyvät taistelua Laaksosen työn arvosta - tai sen arvottomuudesta. Korkea kohtaa matalan, jäykkä patsastelu karnevaalin.       

Parkkisen tekstistä löytyy pikaisesti piirrettyjä karikatyyrejä, kiertoilmauksiin kätkeyttyjä nokkeluuksia ja traagistakin virettä piiloelämään tuomittujen ja jatkuvan uhan alla elävien yksilöiden kohtaloista. Jussi Vahvaselän ja Jori Sjöroosin kynästä lähteneet musiikkinumerot ja niiden tyylillinen kirjo ovat kuitenkin tarinan varsinaisia moottoreita. Vuosikymmenten myötä edetään tangosta diskoon, pateettisista balladeista näytelmän lopun korvamatoon "Glad to be Gay".

Kaikkea tätä materiaalista yltäkylläisyyttä sitoo yhteen pääroolia näyttelevän Olli Rahkosen hillitty ja tapahtumia sivusta seuraava olemus. Muiden keskeisten hahmojen - siskoa esittävä Anna Victoria Eriksson, Laaksosen miesystävä Veli (Jukka Nylund) kuin Mika Kujalan herkullisesti rakentama kaapinovia kolkutteleva Markus Palin - tehtäväksi jää tuoda tarinaan niin vakavaa kuin komediallistakin sykettä.

Turun kaupunginteatterin mainio esitys tuo lämpöä, valoa ja silmänpilkettä aikaamme, jossa vaihtoehtoisista totuuksista ollaan tekemässä lopullisia. Se tanssii tosikot suohon ja heittää kärrynpyörää ennakkoluuloille. Äijäenergia valloittaa!




21.1.2017

Vaihtoehdottomuuksia


Poliittinen oikeisto juhlii Yhdysvalloissa ja moni pelkää - tai toivoo - että kohta myös Euroopassa. Eikä tämänkaltainen yhteiskunnallinen puhuri jätä kirjallisuuden kenttääkään rauhaan.

Yhdysvalloissa äärioikeistolaiset ryhmittymät edustavat "vaihtoehtoa" konservatiiviselle ajattelulle, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa liberaalin demokratian, monikulttuurisuuden, vapaan markkinatalouden ja feminismin vastustamista. Vaihtoehtoa tarjoava oikeisto ("alternative right", tai "alt-right") löytää kaikkialta valkoista rotua ja länsimaita uhkaavia vaaroja. Vaikka kyseessä on sekalainen joukko kansallismielisyyttä, antisemitismiä, populismia, natsismia, islamofobiaa tai maskulismia julistavia porukoita, yhtenäisenä ideologiana kulkee näkemys maailmasta eliitin hiekkalaatikkona, jossa vallitsee hiljaisuuden ja poliittisen korrektiuden ilmapiiri.

Viimeisin käänne oikealle on ollut näkyvissä Yhdysvalloissa jo kymmenisen vuotta, jolloin ensimmäiset merkit pyrkimyksestä äärikonservatismin ideologiseen määrittelyyn ilmestyivät verkkoon. Internet onkin tämän uuden oikeiston temmellyskenttä. Sosiaalisen median ja meemien kautta vihan sanoma leviää kuin kulo.

Mutta myös perinteisempään mediaan, kuten painettuihin kirjoihin, todellisuuden vaihtoehto on löytänyt tiensä. Vaikka Yhdysvaltojen uusi presidentti ei ole mikään "kirjaviisas", kuten Guardianiin kirjoittava Colin Robinson toteaa, on hänkin julkaissut nimellään jo tusinan teoksia. Eläköityneet poliitikot ja julkimot ovat nekin roikkuneet harhaisine näkemyksineen pitkiä aikoja myyntilistojen kärjessä. Ennakkoluulojen lietsonta, liioittelu ja panettelu myyvät.

Hiljattain äärioikeiston uusi hotshotti Milo Yiannopoulos teki rahakkaan kustannussopimuksen arvostetun kustannustalon, Simon & Schusterin kanssa. Kreikkalaissyntyinen, Briteissä asuva Yiannopoulos on tullut tunnetuksi vetävistä twiiteistään, joissa on verrattu feminismiä syöpään, pilkattu juutalaisia, transsukupuolisia, mustia, pakolaisia ja keitä vielä. Samalla tavoin sosiaalista oikeudenmukaisuutta vastustavan juontajan Glenn Beckin tai konservatiivisen kolumnistin ja ihmisoikeusjärjestö Amnestyn sekä muslimien perivihollisen Ann Coulterin kirjat ovat sihahtaneet markkinoille kuin kuumille kiville. Dick Cheney, Sarah Palin ja Obaman perheestä ja tämän hallinnosta satiirin kirjoittanut radiojuontaja Laura Ingraham ovat hekin löytäneet lukijansa.

Robinsonin mukaan näiden äärikonservatiivien laatimien kirjojen suosio selittyy osaksi sillä, että niitä lukevat ihmiset keskittävät huomionsa muuutamaan nimeen ja nimikkeeseen. Lukijaryhmä on "vasemmistoa" yhtenäisempi ja löytää suosikkinsa rajatummasta joukosta. Vaaralliseksi tämänkaltaisille lukijoille suunnatut kirjat tekee niiden vihamielinen ja ennakkoluuloja vahvistava sävy, joka kätketään ironiaan ja tämä-on-vain-viihdettä -asenteen taakse.

Joskus 80-luvulla, kun Reagan ja Thatcher hallitsivat vapaata maailmaa, oikeiston ideologisena äänitorvena Yhdysvalloissa toimivat Chicagon talousteoreetikot. Tänään tyly tyyli on Robinsonin mielestä keskeisempää kuin akateeminen jargon. Tai jos jostakin hamutaan retorista tukirankaa, se löytyy merten takaa vanhasta maasta, Kroatiasta (Tom Sunic), Ranskasta (Alain de Benoist) tai Italiasta (Julius Evola).

Kaunokirjallisuuden kentällä puolestaan salaliittoja ja peiteltyjä totuuksia pursuavat trillerit ovat oivallisia ehdokkaita aikamme kuvaksi. Tieteiskirjallisuuden ja fantasian isot nimet John Ringosta Larry Correiaan ovat ryhtyneet aggressiiviseen taisteluun omien kirjallisten näkemystensä puolesta. Jälkimmäinen lanseerasi 2013 verkko-kampanjan nostaakseen oman teoksensa Hugo-palkinnon ehdokaslistalle. Tarkoituksena oli tölväistä kirjallista eliittiä, joka elää menneessä, eikä halua luopua asemastaan. Robinson liittää tämänkaltaiset ilmiöt osaksi sitä poliittista maailmaa, jossa tunteella ja raivolla hyökätään kuviteltuja vihollisia päin.

Monenlaista kelluu aikamme mätäjoessa. Virta vie niin kirjoja, niiden tekijöitä kuin lukijoitakin.
 

Translate