25.10.2016

Ihmisen torsot

Amerikkalaisen modernin draaman pilarit pystytettiin 40-50-luvuilla, kun Arthur Miller, Eugene O'Neill ja Tennessee Williams olivat vielä voimissaan ja mieli täynnä lavarepliikkeihin ladattua energiaa. Edelleen herrojen tuotoksia (Kauppamatkustajan kuolema, Pitkä päivämatka yöhön, Viettelyksen vaunu) esitetään ympäri maailmaa ja aikamme yksinäiset, elämäänsä pettyneet, addiktioista, lapsuuden traumoista ja perhehelvetistä kärsivät onnettomat saavat vertaistukea teatterin näyttämöltä. Uuden ajan ihmisen ongelmat ovat ikuisia ja ratkaisemattomia.

Viimeksi näihin synkkiin virtoihin on sukeltanut Turun kaupunginteatterin työryhmä, jonka Kissa kuumalla katolla saa ensi-iltansa tulevana perjantaina. Williamsin 1955 ensimmäistä kertaa lavalla nähty näytelmä tunnetaan parhaiten sen pohjalta laaditusta elokuvasta (1958), jossa Paul Newman ja Elizabeth Taylor kiristelivät hampaitaan ja sättivät toisiaan onnettomana avioparina. Elämänvalheiden ylläpitämät kulissit sortuivat niin tässä Richard Brooksin ohjaamassa versiossa kuin lukuisissa vastaavissa draamatulkinnoissa - tosin jälkimmäisissä sitä ryskyvämmin. Homoseksuaalisuuden, -fobian ja rasismin motiivit jätettiin elokuvasta vähemmälle huomiolle ja hienovaraisten vihjeiden varaan.

Sini Pesosen Turkuun ohjaama tulkinta on uskollinen alkuperäiselle näytelmätekstille, jota sitäkin on tosin peukaloitu ja muunneltu ajan myötä useampaan kertaan, niin kirjailijan kuin muidenkin toimesta. Mutta pääasiat eli elämän "perisynnit" ovat tässäkin mukana: ahneus, kateus, valehtelu, tunnekylmyys ja viha. Patriarkan kuolemaa odotteleva ydinperhe puhuu mitä sylki suuhun syö, väistelee totuuksia ja tulee viinan tai intohimon ajamana heittäneeksi löyhkäävän kasan totuuksia toistensa silmille.

Williamsin hysteeriseltä vaikuttava näytelmä ei ole helppoa tavaraa, ei sen tekijöille, eikä yleisölle. Ehkä sen sisäiseen kaaostilaan on kirjoitettu myös ansoja, joihin moni saattaa helposti astua. Kissa kuumalla katolla kun ei oikeastaan pääty mihinkään, eivätkä sen ihmiset kykene ratkaisemaan mitään. Vanhat valheet korvataan uusilla ja kuvitelmien lumo säilyy. Kissa tai kissat jatkavat epävarmaa kulkuaan kuumalla katolla.

Turun versio Williamsin klassikosta kulkee luistavasti läpi jääkylmän tunnemaiseman. Näyttämökuvaan on asemoitu kaikki tarpeellinen lavaa hallitsevaa sänkyä, baarikaappia ja taustaan piirtyviä lasi-ikkunoita myöten. Yläosaan projisoitujen visualisointien funktio jää hieman hämäräksi, mutta osaltaan nekin yhdessä äänimaiseman kanssa ilmentävät henkilöiden mielentilaa ja draaman temaattista yhtenäisyyttä. Näyttämön reunoille asetellut ovet luovat rakenteellisen tasapainon, jota aletaan kohta horjuttaa sisältä käsin ja sanan voimin.

Näkemässäni ennakkoesityksessä rytmi niin replikoinnin kuin näytelmän tematiikan puolesta ei vielä ollut aivan kohdallaan, ja jotakin jäi uupumaan myös tavoitteen selkeydestä. Kyseessä oli ehkä enemmän läpimeno kuin viimeistelty ja loppuun asti hiottu esitys. Mutta työryhmää tulee kiittää rohkeudesta tarttua moderniin klassikkoon näinkin uhrautuvalla asenteella. Keskeiset näyttelijät (Niina Koponen, Pyry Nikkilä, Taneli Mäkelä, Eila Halonen) heittäytyvät tummaan virtaan itseään säästämättä ja tulevat näin näyttäneeksi meille esittämiensä henkilöiden negatiivin, sen mitä nämä eivät ole.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate