23.6.2016

Kääntäjä soittaa ja tulkitsee

Günter Grassin viimeisen teoksen suomentamiseen Oili Suominen käytti lähes neljä vuotta. Vaikka hän oli kääntänyt saksalaiselta nobelistilta jo ennen tätä kymmenkunta niin aiheen puolesta kuin kielellisesti haastavaa kirjaa ja sukeltanut useiden muidenkin saksankielisten sankareiden (Lenz, Sebald, Auerbach) teksteihin, Grassin opus tuotti ongelmia.

Grimmin sanat (2010, suom. 2015) kuuluu niiden kirjojen joukkoon, joihin on lyöty leima: "mahdotonta kääntää". Grassin muistelmatrilogian (Sipulia kuoriessa, Taikalaatikko) viimeinen osa on kertomus Grimmin veljesten suurhankkeesta, saksan kielen sanakirjan laatimisesta. Maailmalla parhaiten satujen keräilijöinä ja julkaisijoina tunnetut veljekset pistivät työnsä käyntiin 1830-luvulla, mutta eivät koskaan ehtineet saada hankettaan valmiiksi. Sanakirjan täydellinen laitos ilmestyi vasta yli sata vuotta myöhemmin 1960.

Grass kertoo tarinan sanakirjan synnystä lomittaen mukaan omaa henkilökohtaista historiaansa sekä kuljeskelua saksalaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan jäljillä. Kirja on "rakkaudentunnustus" kirjaimille, sanoille ja lauseille, joita on käytetty niin hyvän kuin pahan palvelukseen. Vaikka kaikki muu ympärillä tuhoutuu ja muuttuu, kirjoitettu kieli elää ja vaikuttaa.

Grassin viimeisessä ollaan siis kirjailijan työn ytimessä ja ennen kaikkea saksan kielen ja kulttuurin sydämessä. Rakenteellisesti se myös seuraa sanakirjan alkuunsaattajien työtä kuin suurennuslasin takaa katsoen. Kirjaimesta A lähdetään liikkeelle ja siitä edetään sanontojen, lainausten, korvamerkittyjen merkitysten ja siteerausten kautta eteenpäin. Mutta kiitos matkalla tehtyjen koukkausten, pysähdysten ja maisemaan luotujen silmäysten, kirjasta muodostuu kokonaisuudessaan eräänlainen sentimentaalinen matka kirjoittajan, kansakunnan ja aikakausien mielensyvänteisiin. Jacob ja Wilhelm Grimmin potrettiin lomittuu niin Grassin kuin kirjallisen kulttuurimme siluetti.

Suomisen ansiosta Grassin teokseen syntyy myös vielä yksi ulottuvuus, joka on näkyvissä vain meille suomalaisille lukijoille. Teoksen loppupuheenvuorossa kääntäjä astuu esille ja paljastaa panneensa kirjaan "osin omiaan". Tämä tapahtuu kylläkin kirjailijan luvalla. Grass esitti alkuteoksen ilmestyttyä toivomuksen, että kääntäjät tarttuisivat kirjaan rohkeasti. Hän antaa heille vapaat kädet. Poistot ja lisäykset ovat tervetulleita!

Hetken emmittyään Suominen tarttui haasteeseen ja syntyi teos, johon sopisi hänen mielestään alaotsikko: "Suomen kielelle sovittanut Oili Suominen." Saksankielinen kielipeli on siis vaihtunut suomenkieliseen, mutta pelin (ja leikin) henki on pyritty säilyttämään samana. Lopputulos on luettavissa kirjan sivuilta. Kuten Suominen itsekin toteaa, kun kirjailija alkutekstissään leikkii sanoilla, pohdiskelee ja tutkailee niitä, tai rientää, kiitää sanasta toiseen kuin selailisi sanakirjaa, kääntäjä yrittää parhaansa mukaan tehdä saman, mutta ehkä hieman toisin keinoin.

Grassin Grimmin sanat on siten Oili Suomisen suomenkielinen tulkinta Grassin saksankielisestä alkuteoksesta. Kääntäjän työtä kuvatessaan Suominen löytää musiikista vastaavuuden. Ei vain Grassin kaltaisen kirjan kohdalla vaan ylipäätään, kääntäjä pistää peliin kaiken taitonsa ja persoonansa. "Kirjailija on säveltäjä, joka luo tarinan, sen melodian ja rytmin, kääntäjä puolestaan soittaa ja tulkitsee: hän on sekä kapellimestari että solisti."

Suomisen tulkinta palkittiin Agricola-käännöspalkintoehdokkuudella 2016. Raadin perusteluissa todetaan, että Suominen on sovittanut Grassin kielipelistä "taidokkaan suomenkielisen version ja osoittanut jälleen kerran, että kääntämisen mahdottomuus voi olla kääntäjälle myös kutkuttava haaste tehdä mahdottomasta mahdollista".

Tähän ei minulla ole mitään muuta lisättävää kuin: Kuunnelkaa itse!

---

Günter Grass: Grimmin sanat. Suom. Oili Suominen. Teos 2015.

8.6.2016

20 vuoden melankolia

Ranskalainen Michel Houllebecq tunnetaan meillä ja maailmalla parhaiten rohkeista romaaneistaan ja ronskeista puheistaan. Esikoisromaanista Halujen taistelukenttä (1994) lähtien olemme saaneet luettavaksemme seksiä, väkivaltaa ja politiikkaa haastavan kerroksellisesti yhdistäviä tarinoita, joiden ympärille on kudottu kirjailijan julkisuuteen saattamia sammakoita naisista, islamista ja mistä milloinkin.

Houllebecq'n muut tekemiset ovat jääneet tämän kaiken alle. Kuten esimerkiksi työ elokuvien parissa, tai runoilijana.

Saksassa julkaistiin tänä keväänä lähes 800-sivuinen teos, johon oli käännetty ja koottu Houllebecq'n tähänastinen runotuotanto. Opus innoitti Die Weltin kriitikon aprikoimaan vakavalla naamalla laaditun alakuloisuuden ja huumorin välisiä yhteyksiä. Ranskalaisen runonlaulajan lyyrisen tuotannon yhteensitovana tekijänä kun vaikuttaa olevan kirjoittajan parinkymmentä vuotta kestänyt murjotus. 

Tässä mielessä Houllebecqin lyyrinen minä on monotoonisella tavalla huonolla tuulella. Maailma kurjistuu ja tuhoutuu yhdessä peilistä tuijottavan rappeutuvan rontin kanssa.

Mutta kun samaa melankolista yrmytystä on jatkunut tarpeeksi kauan, tunnelma muuttuu hillittömäksi. Tapahtuu kuulemma sama ilmiö kuin Kaurismäen tai Lars von Trierin elokuvissa. Tuhatsivuisesta depressiosta kehittyy vitsi, joka päättyy lukijan nauruun ja yhdessä koettuun hyvänolon tunteeseen.

Runot toimivat myös päinvastoin: jos työporukka alkaa vaikuttaa hysteerisen ylivirittyneeltä, pari Houllebecq'n runoa ääneen luettuna saa heidät taas keskittämään tarmonsa oikeisiin asioihin. Tätä menetelmää on tiettävästi myös onnistuneesti testattu. Eräänlaista käänteistä tyky-toimintaa siis.

Translate