21.4.2016

Miksi kirjoittaa lapsille ja nuorille?

"Ei maineen, eikä kunnian tähden", totesi kirjailija Magdalena Hai maaliskuun blogissaan etsiessään vastausta siihen, miksi kirjoittaa lapsille ja nuorille. Kysymys kun esitetään hänelle usein. Hän kirjoittaa lapsille, koska se on haastavaa, hauskaa, ja koska hänellä on asiaa aikuisiksi vasta varttuville lukijoille.

Hain mainitsemat syyt kirjoittamiseen pätevät tietenkin mihin tahansa kirjoittamiseen. Jutun ydin onkin siinä, miksi aina ja uudestaan lapsille ja nuorille kirjoittavat kirjailijat joutuvat erikseen perustelemaan ammatinvalintaansa.

Lohdutusta tilanteeseen tuo ehkä se, että kyseessä on globaali ilmiö. Suomalaiset kirjailijat eivät ole ainoita, joilta penätään kohderyhmävalintaansa. Sama toistuu kaikkialla, kaiken aikaa.

Eikä ole mitenkään yllättävää, että monilta lasten- ja nuortenkirjailijoilta (miksi tämä etuliite?) menee ajoittain kuppi nurin. Kuten amerikkalaiselta Carolyn Comanilta, jonka mielestä kysymys vertautuu mahdottomuuteen vastata klassiseen uteluun "milloin lopetit puolisosi pahoinpitelyn". Coman ei mielestään kirjoita lapsille. Hän kirjoittaa aiheista, joissa lapset tai lapsuus ovat keskiössä. Ja hän kirjoittaa niistä usein lapsen näkökulmasta. Tarinan muoto ja sisältö määräävät sen, kuka tai ketkä hänen tarinoitaan lukevat. Coman ei kirjoita lapsille, eikä hän kirjoita nuorille. Hän kirjoittaa.

Yhtä äkämystyneeltä vaikuttaa Claire Legrand, jolta saatetaan jopa toivoa, että hän siirtyisi kirjoittamaan jotakin aikuisille, eikä vain lapsille ja teineille. Pari vuotta sitten Legrand totesikin, että kysymys lapsille ja nuorille kirjoittamisesta tekee hänet surulliseksi. Taustalla lymyää ajatus siitä, että aikuiset eivät voi tai saa lukea lastenkirjallisuutta. Ja tietenkin myös se, että lapsille kirjoittaminen ei ole ylipäätään niin arvokasta tai tärkeätä.

Brittiläisen kirjallisuuden nyt-jo-aika-vanha-vihainen-mies Martin Amis erehtyi aikoinaan päästämään suustaan yhden monista sammakoista, joka pisti monen kirjailijakollegan kielet kumajamaan. Puhuessaan kirjoittajan ja kirjoittamisen vapaudesta Amis asetti lastenkirjailijat toiseen ääripäähän, jossa kieltä ja kirjoittamista kahlitaan lukijakunnan perusteella. Vain aivovaurio saisi hänet ryhtymään lastenkirjailijaksi.

Vastineessaan Amisin sukkelalle heitolle C. Alexander London myöntää, että hän - kuten varmasti myös monet lapsille ja nuorille kirjoittavat - ovat tietoisia mahdollisista lukijoistaan ja pyrkivät tuottamaan tarinoita ja tilanteita, joista nuoret löytävät samaistumisen kohteita. Mutta kielen kanssa kamppailevana taiteilijana ei Amis itsekään ole niin vapaa agentti kuin hän ehkä kuvittelee olevansa. Kirjoittaminen on valintojen tekemistä, merkitysten poissulkemista ja toisten tyrkyttämistä. Mahdolliset (ja mahdottomat) lukijat ovat aina läsnä, joko kirjailijan tiedostamana tai ei.

Londonin mielestä lasten- ja nuortenkirjailijan vahvuutena ammatinhallinnan näkökulmasta on nimenomaan se, että hän ei keskity ainoastaan pyörimään oman itsensä ympärillä. Hän kirjoittaa tietoisena siitä, että tarina on se, jota kirjan lukija kaipaa. Eikä kukaan tai mikään ole niin vaativa ja ehdoton lukija kuin juuri kirjojen maailmaan astunut lapsi. Lapsi joko rakastaa tai inhoaa kirjoja, aikuisista huokuvaa välinpitämättömyyttä hänestä ei löydy. "Lapsi osaa vaatia. Häntä valppaampaa, uteliaampaa, innokkaampaa, tarkempaa, herkempää, nopeampaa ja ylipäätään mukavampaa lukijaa ei maan päältä löydy."

Noista lähtökohdista kirjoilla, lasten- ja nuortenkirjoilla, on suurin merkitys nimenomaan lukijoille. Tarinat ja niihin sisällytetyt merkitykset uppoavat tai upottavat.

Jo vuosikymmeniä sitten, 50-luvun alussa, C. S. Lewis pohdiskeli lastenkirjailijoiden työtä seuraavasti. Hänen mukaansa kirjailijat, jotka suunnittelevat kirjoittavansa tai ovat päätyneet laatimaan tekstinsä lähinnä lapsilukijoita varten voivat suhtautua työhönsä ainakin kolmella eri tavalla. Näistä väärä tapa on kirjoittaa jotakin sellaista, josta arvelee lasten pitävän tai josta on itse aikoinaan lapsena innostunut. Jos välttämättä haluaa lähteä liikkeelle asiakasnäkökulmasta, parempi on huomioida yksittäinen lukija kuin olettaa, mitä lapset haluavat lukea tai muistella, mikä itselle joskus kolahti.

Lapset ovat yksilöitä ja heitä on sellaisina myös kohdeltava. Liisa Ihmemaassa ja Taru sormusten herrasta kehittyivät vastauksena yhden lapsen herättämiin kysymyksiin (kuten myös Peppi Pitkätossu) ja löysivät sitä kautta laajempaa vastakaikua. Lewisille itselle soveliain tapa kirjoittaa lapsille on kuitenkin kirjoittaa jotakin sellaista, joka vaatii toteutuakseen lapsilukijoita varten kehitetyn muodon. Ja kun se oikea muoto löytyy, kuka tahansa voi lukea tarinan - myös aikuinen.

Lewis on itse asiassa sitä mieltä, että tarinat, jotka kelpaavat vain lapsille, eivät ole kovin hääppöisiä tarinoita - edes lapsille. "Hyvät tarinat säilyvät. Valssi, joka tuntuu miellyttävältä vain tanssiessa, on huono valssi."

Lewisin oman työn tukena on näkemys lapsuudesta eliniän kestävänä kasvuprosessina. Aikuiseksi kasvaminen ei saisi tarkoittaa lapsuuden kokemusmaailman poissulkemista. Parempi on kantaa molempia mukanaan; löytää satujen seikkailut, lapsellisuudet ja mahdottomuudet aina uudestaan ja nähdä ne osana myös aikuisten maailmaa.

Tältä pohjalta kirjailijan, myös lasten- ja nuortenkirjailijan, on mahdollista löytää yhteys lukijoihinsa riippumatta siitä, minkä ikäisiä he ovat. Kirjailijan on Lewisin mukaan kirjoitettava lapsille kuin kirjoittaisi itselleen ja itsestään. Aikuiseksi kasvaminen on lopultakin se yhteinen nimittäjä kirjoittajan ja lapsilukijan välillä. Sen todentamisessa vain mielikuvitus on rajana.

Älkää siis kysykö, miksi hän kirjoittaa lapsille ja nuorille. Hän kirjoittaa sinulle.

2.4.2016

Lapset ensin



Vietämme kansainvälistä lastenkirjan päivää, ja sehän on juhlinnan arvoista jos jokin.

Niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla lastenkirjallisuus tahtoo kuitenkin usein jäädä aikuislukijoille suunnatun kirjallisuuden varjoon. Mikä on vahinko ja aivan väärin. Elämme nimittäin parhaillaan lastenkirjallisuuden kulta-aikaa!

Tätä mieltä on ainakin englantilainen kirjailija Amanda Craig, jolla on otsaa ollakin tuota mieltä. Vaikka Craig itse kirjoittaa aikuisfiktiota, hän on tehnyt uran lastenkirjallisuuden kriitikkona. Craig oli myös yksi ensimmäisistä, joka tarttui Rowlingsin Harry Pottereihin arvostava katse silmissään.

Craig piti lastenkirjallisuuden merkitystä puolustavan puheensa viime vuonna erään palkintoseremonian yhteydessä. Hän kummeksuu lapsille kohdistetun kirjallisuuden näkymättömyyttä julkisessa keskustelussa. Lastenkirjallisuuden myyntiluvut pitävät kirja-alaa pystyssä ja se toimii myös porttina, jonka läpi lapset ja nuoret kulkevat lukemisen ja kirjoittamisen maailmaan - niin, aikuisten maailmaan ylipäätään. Ilman lukevia lapsia meillä ei olisi lukevia aikuisia, eikä ilmeisesti edes mitään, mitä lukea.

Lastenkirjallisuudessa aikuisten maailma kirjoittautuu näkyväksi. Pitkälle on edetty niistä ajoista, jolloin kansalliset intohimot ja siveyskäsitykset antoivat sisältöä ja muotoa lapsille suunnatuissa kirjoissa. Toki ilman noita meillä ei olisi Peter Pania tai Aarresaarta, ei edes Salaista puutarhaa, eikä Koivua ja tähteä tai Tottisalmen perillistä. Eikä ilman näitä toista aaltoa, maailmansodan jälkeistä fantasia-buumia, hyvän ja pahan välisen globaalin taistelun etujoukoissa ratsastavia Sormusten herroja tai Narniaan eksyviä lapsisotureita.

Craigin mielestä lastenkirjallisuudesta löytyy sen oma DNA, josta kaikki sen nimissä kirjoitettu on tehty. Aikakauden tavat ja tottumukset lyövät siihen oman leimansa, mutta lopulta kaikki on yhtä suurta tarinaa, joka jatkuu edelleen. Elämme nyt lastenkirjallisuuden kolmatta kulta-aikaa, joka on monella tapaa - ainakin aiheiden ja teemojen puolesta - rankempi kuin yksikään aiempi, mutta samalla myös monipuolisempi, rikkaampi, eikä laatuakaan voi moittia. Kärki on lavea ja leveä. Kun aiemmin kenttää hallitsi ehkä viisi tai kuusi kirjailijaa, tänään huippuja löytyy satoja, joiden lajitarjonnasta löytyy kaikille jotakin: kauhua, seikkailua, romantiikkaa, komiikkaa; historiaa, nykyaikaa, tulevaisuuksien ja mahdollisia maailmoja - kuvien kanssa tai ilman.

Lastenkirjallisuuden maailmoissa seikkailevat sankarit pääsevät useinmiten edelleen kotiin ja pyrkivät hyvään, mutta tie on tehty rankoista kokemuksista. Päämäärään ei enää päästä uskomalla aikuisiin, Jumalaan ja isänmaahan, eikä lopputuloksena välttämättä ole myöskään pahan kukistuminen. Perille mennään uskalluksen ja kapinan keinoin. Silmästä silmään pitää katsoa niin kuolemaa kuin syvällä ihmisen mielessä vellovia synkkien ennakkoluulojen ja intohimojen pyörteitä. Joskus tässä mennään äärilaidoille, kun itsensä vahingoittamisesta tehdään tavoite. "Sick-lit" on sekin yksi aikamme ilmiöitä, myös lastenkirjallisuudessa. 

Olisi siis syytä meistä kunkin, ainakin aika ajoin ottaa käteemme se lapsuuteen jäänyt kirja ja ehkä toinen, ja lukea, mitä meille joskus yritettiin kertoa; minkälaisten kirjallisten riemukaarien alta me kuljimme tähän hetkeen. Ja sitten: lukea, mitä lapsille tänään kerrotaan. Sillä kertojia olemme me. Meidän ongelmiamme, näkemyksiämme, olettamuksiamme ja kuvitelmiamme lasten pienet aivot haukkaavat ja silmät syövät.

1.4.2016

Aprillia!

Kaikki aprillipilat eivät ole hauskoja.

Saksalainen laatulehti Völkische Beobachter on hiljattain käynyt tutkimassa Nobel-komitean papereita ja löytänyt sieltä mielenkiintoisen tarinan, jossa seikkailee myös meille tuttu kirjailija.

Nimittäin, hyvissä ajoin jo ennen kuin suomalaiselle Franz Emil Sillanpäälle ojennettiin Nobel loppuvuodesta 1939, muutamat asioista perillä olevat tahot kuulemma tiesivät tämän. Itse asiassa päivä oli juuri huhtikuun ensimmäinen samana vuonna, ja henkilö, joka ensimmäisenä kuuli asioiden todellisen laidan, ei ollut kukaan muu kuin saksalainen Hermann Hesse, itsekin ehdokkaana mainittu.

Se, että juuri Hesse oli tietoinen tulossa olevasta, johtui Hessen läheisestä ystävyyssuhteesta Akatemian tuolloiseen sihteeriin Bertil Perssoniin. Tämä oli osallistunut moneen otteeseen Hessen maatilallaan Montagnolassa tarjoamiin hindulaisuudesta vauhtia ottaneisiin mielentilaa vapauttaviin istuntoihin. Noissa tilaisuuksissa mietiskeltiin paljon ja nautittiin Hessen idästä tuomia "yrttejä".

Hessen ja Perssonin keskinäisestä kirjeenvaihdosta käy ilmi, että Persson - joka tunsi hyvin myös Sillanpään ja oli tavannut tätä useaan otteeseen Tukholmassa - kertoi mielellään tarinoita ja kaskuja "hullusta suomalaisesta", jolla oli vakava alkoholiongelma, mutta joka "kirjoitti kuin karvainen enkeli". Leikillisesti hän pariinkin otteeseen nimesi Sillanpään "varteenotettavaksi ehdokkaaksi" seuraavaan Nobeliin.

Oma vaikutuksensa Perssonin tuntemaan kiinnostukseen Sillanpäätä kohtaan oli myös sillä, että Perssonin tumpelo, mutta kovin rakas veli oli ollut mukana taisteluissa Suomen puolella, ja tuonut siten "Suomen asian" kovin lähelle Perssonin henkilökohtaista elämää.

Hesse oli kuitenkin jo vuosien ajan ollut se kirjailija, jolle Persson monien muiden mukana oli kattanut Nobel-pöytää valmiiksi. Niin kuitenkin tapahtui, että tuona huhtikuun päivän iltana, pitkällisten meditaatiosessioiden päätteeksi Hesse sai kuulla Perssonilta itseltään, että Sillanpää tulee kyseisenä vuonna saamaan maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon.

Ja röhönaurut päälle.

Persson on myöhemmin muistelmissaan kertonut, että Hesse tuijotti häneen mitään sanomatta, nousi ilmeenkään värähtämättä ja poistui taakseen katsomatta. Hän ei antanut Perssonille aikaa tai mahdollisuuksia selittää. Mikä suututti Perssonia lopulta niin paljon, että hän päätti kaikin keinoin pitää pilastaan kiinni.

Loppu onkin sitten suomalaista kirjallisuushistoriaa.

Translate