26.7.2015

Kesäklassikko (osa 2)

Kolmisen vuotta sitten Hemingwayn romaanista Jäähyväiset aseille (1929) julkaistiin uusintapainos, johon sisältyi lukuisa määrä kirjailijan hahmottelemia vaihtoehtoisia loppuja. Suomeksi tätä editiota ei tietääkseni ole saatu, mutta ei liene tarpeenkaan. Kuten Washington Timesin kriitikko tuolloin totesi: "Niin hyviä kuin nuo muutkin versiot olivat, kirjailija valitsi lopulta yhden, joka jylhässä komeudessaan on ylittämätön."

Samaisessa arviossaan kriitikko nostaa tai pitää Hemingwayn teoksen edelleen sille kuuluvalla paikalla osana amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Asemansa se hänen mukaansa ansaitsee käyttämänsä kirjallisen tyylin ansiosta. Hemingwayn romaani on sota- ja rakkausromaani, ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava esimerkki siitä, miten kerronnasta saadaan tehot irti ilman paatosta tai shokkikuvastoa.

Hemingwayn tyyliin kiinnitti huomiota jo aikalaiskritiikki, yli kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Jäähyväiset aseille ilmestyi. New York Timesin kriitikko puhuu "Hemingwayn koulukunnasta" ja "uudesta taidetyylistä", jonka keksijäksi hän ei tohdi Hemingwayta kohottaa, mutta kylläkin sen edustavaksi toteuttajaksi. Hakkaavaa lauserytmiä ja kylmän toteavaa kerrontaa nähtiin jo kirjailijan esikoisromaanissa Ja aurinko nousee, mutta tässä viimeisimmässä kaikki on viety vieläkin pitemmälle.

Kriitikon mukaan Hemingway pitää lukijan edessä valoa, joka näyttää ja paljastaa, mutta ei lämmitä. Ensimmäisen maailmansodan kauhut käyvät kyllä selväksi ja myös se, mitä ne tekevät ihmiselle, mutta tämän syvemmälle ihmismieleen kirjailija ei lukijoitaan päästä. Siksi Hemingwayn henkilöt jäävät aina hieman etäisiksi, jopa kylmiksi. Tarinan sisällä toki kulkee tragiikan syvä virta, mutta emootiot haudataan jonnekin rivien väliin.

Todettakoon, että samana vuonna Hemingwayn romaanin kanssa ilmestyi myös toinen klassiseksi yltänyt kuvaus ensimmäisen maailmansodan kauhuista, Eric Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Myös siinä otetaan tyylillistä etäisyyttä lukijan kyynelkanavien aukaisuun. Hemingway ei siis todellakaan ollut yksin säästeliään kerrontatyylinsä kanssa, vaikka Remarquen saksalainen näkökulma sotaan on amerikkalaista kollegaansa jyrkempi, raadollisempi ja mutaisempi.

Hemingwayn "äärimmäinen naturalismi" kuvastaa kriitikon mielestä hyvin ajan henkeä. Tässä puhutaan siis 20-luvun lopusta ja tuosta sotaan kadonneesta ja kadotetusta sukupolvesta, joka haki lohtua oloonsa suurkaupunkien iloista. Kaiken koetun jälkeen oli turha märehtiä menneessä. Jos sinne jostakin syystä mentiin, parempi oli ottaa tilanteisiin ja tapahtumiin etäisyyttä. Asioiden kuvaaminen oli jo oman itsesuojelunkin kannalta järkevin vaihtoehto.

Mutta ei myöskään Hemingway ollut ihan niin cool kuin ehkä esittää. Tämän tästä tarinaan eksyy melodraamaa ja jo romaanin kehyksenä toimiva kertomus amerikkalaisen sotilasambulanssin kuljettajan ja englantilaisen sairaanhoitajan välisestä rakkaussuhteesta pitää sisällään aineksia, joita New York Timesin kriitikko nimittää "uusromanttiseksi".

Hemingwayn sankari valitsee tarinan kuluessa aseiden sijasta rakkauden, mutta päätyy kylmään yksinäisyyteen. Romaanin päättävissä lauseissa kaikuu universaali ja eksistentiaalinen tyhjyys. Tästä ei sanojen paino enää kasva.

Mutta vaikka olin saanut heidät ulos ja sulkenut oven ja sammuttanut valon, se ei hyödyttänyt mitään. Oli kuin olisin hyvästellyt patsasta. Jonkin ajan kuluttua poistuin huoneesta ja jätin sairaalan ja kävelin sateessa takaisin hotelliin.

---

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille. Suom. Veikko Polameri. Tammi 2011.

21.7.2015

Ankeuttajia Australiassa

Tapahtui Australiassa heinäkuussa 2015.

Kirjakauppa Adelaidessa sai kustantamosta kirjalähetyksen, johon sisältyi muutama uusintapainos Bret Easton Ellisin romaanista American Psycho (1991). Kauppias asetti kirjat hyllyyn. Jonkin ajan kuluttua vihainen naisasiakas soitti kaupan omistajalle vaatien saada selvityksen, miksi Ellisin kyseinen teos löytyi suojamuoviin pakkaamattomana kaupan kokoelmista. Seuraavana päivänä kaupan ovelle ilmestyi poliisi, joka vaati poistamaan kyseiset kirjat asiakkaiden silmistä.

Australiassa on laki, jonka mukaan arvelluttavaa aineistoa sisältävät ja aikuislukijoille suunnatut teokset on käärittävä muoviin. Että kukaan ei vahingossa ilman ostotarkoitusta joudu niitä lukemaan.

Ellisin kirjalla on kunnia olla osa tätä monituisten moraalittomien julkaisujen joukkoa.

Kirjakauppa pääsi tässä tapauksessa pälkähästä, koska kustantamossa myönnettiin, että he olivat erehdyksessä toimittaneet kyseiset kirjat ilman muovikäärettä.

Kauppias itse oli tuohtunut poliisioperaatiosta ja pitää Ellisin teosta tärkeänä ajankuvana. Romaanin satiiri ei tosin häneen uppoa, mutta sen siirtäminen lukijoiden ulottuvilta on jo liioittelua. Ihmisten tulisi voida valita vapaasti, mitä haluavat lukea ja mitä eivät. Hänen mielestään American Psychon tapauksessa vain kirjoittamisen laatuun liittyvät syyt voisivat olla tarpeeksi painavia siirtämään kirja kauemmaksi lukijasta.

Mikä oli vitsi.

Ehkä.

13.7.2015

Sankarin tie vie harhaan

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (1960) kuuluu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden "positiiviseen" kaanoniin, siihen, jossa vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet vievät lopulta voiton ahdaskatseisuudelta, nurkkapatriotismilta ja syrjinnältä. Romaanissa sankarillinen lakimies ryhtyy puolustamaan mustaihoista miestä, jota syytetään valkoihoisen naisen raiskauksesta. Tapahtumat sijoittuvat 30-luvun Alabamaan.


Leen ainokaisesta romaanista on vuosikymmenten myötä kehittynyt maassaan kirjojen kirja, joka kuuluu koulujen opetussuunnitelmiin, ja josta kansalaisoikeusliike löysi aikoinaan kaunokirjallisen tukirankansa. Kirjan pohjalta laaditussa elokuvassa (1962) tarinan sankaria esitti itse Gregory Peck, jonka matalalta lausutut, tiukkasävyiset ja moraaliltaan korkealentoiset repliikit kuuluvat amerikkalaiseen yleissivistykseen.

Leen romaani painii siis hieman samassa sarjassa kuin meillä Väinö Linnan teokset. Kysymys on kansallisesta aarteesta.

Ei siis ihme, että kun tieto Leen julkaisemattomasta käsikirjoituksesta tuli julki, monet olivat varpaillaan. Kävi ilmi, että kirjailija oli aikoinaan laatinut varhaisen version myöhemmästä menestysteoksestaan, jota kustantaja ei sellaisenaan halunnut julkaista. Lee muokkasi tästä uuden, oivalliseksi osoittautuneen kokonaisuuden ja unohti aiemman jonnekin pöytälaatikkonsa uumeniin.

Nyt sitten tuo kuusikymmentä vuotta sitten kirjoitettu Go set a Watchman (Kaikki taivaan linnut) ilmestyy ja ensipainos liikkuu kahden kolmen miljoonan kappaleen nurkilla. Käsikirjoituksen päätyminen painokoneisiin asti on oma tarinansa, mutta kaikki merkit viittaavat silti siihen, että 89-vuotias kirjailija on uusimmankin kirjansa suhteen kartalla.

Mediat kautta maailman (myös Suomessa) ovat ehtineet jo uutisoida teoksen sisältöä. Suurin skuuppi tuntuu olevan se, että Leen edellisen romaanin päähenkilö, sankarillinen lakimies Atticus Finch, näyttäytyy teoksessa kokonaan toisenlaisessa valossa. Romaanin kertoja on Finchin nyt jo aikuinen tytär, joka menee tapaamaan isäänsä tämän kotiseuduille. Tarinassa eletään 50-lukua.

Parikymmentä vuotta on siis kulunut siitä, kun isän harteille laskettiin sankarin viitta niin tapahtumia sivusta seuranneen tyttären kuin kovin monen lukijan toimesta. Nyt tytär kohtaa vanhan miehen, joka on kuin nuoremman itsensä irvikuva. Atticus Finch puolustaa rotuerottelujärjestelmää ja on ollut jopa mukana Ku Klux Klanin toiminnassa.

Leen romaanin ydintä ovat lapsen suhde vanhempiinsa, sukupolvien välinen kuilu ja yhteiskunnan muutostilat. Tematiikka on siis nykypäivää, ja aihe myös. Kuten tiedämme uutisista, Yhdysvalloissa rotukysymykset ovat edelleen tapetilla ja aiheuttavat kiihkeitä kannanottoja. Tästä näkökulmasta Leen viimeisin teos ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. 50-luvulle sijoittuvat asenteet ovat edelleen läsnä, niin hyvässä kuin pahassa.

Washington Postille kirjoittava professori Natasha Trethewey on sitä mieltä, että Leen romaani valottaa hyvin sitä, miten syvällä ennakkoluulot ja asenteet ovat meissä kaikissa. Että ihminen voi taistella tasa-arvon puolesta ja omata samaan aikaan jyrkkiäkin näkemyksiä suhteessa niihin, jotka ajattelevat toisin tai ovat muilla tavoin itsestä erottuvia. Siten Leen romaani kyseenalaistaa aiempaa romaania vaivanneen asetelmallisuuden, jossa ero valkoisen liberaalin sivistyneistön ja roskaväen välillä oli kovin selkeä. 30-luvulla rotujen välistä eroa perusteltiin biologisin syin, 50-luvulla kulttuurisin. Tänäpäivänä kaikuvat ehkä toisenlaiset perustelut, mutta yhtäkaikki: tarve erotteluun ei ole kadonnut mihinkään. Barbariasta meidät erottaa vain ohut, raaputettava kerros.  

Atticus Finchin henkilökuva on itse asiassa häkellyttävä vain siinä suhteessa, että hänestä on tullut uudessa romaanissa jumalkuvan sijasta ihminen kaikkine vikoineen ja typerine mielipiteineen. Tämä tulee luonnollisesti muokkaamaan sitä, miten me Leen uusimman romaanin jälkeen luemme vanhempaa romaania Kuin surmaisi satakielen. Miten uskottavana voimme tämän jälkeen pitää Finchin kaunopuheisia vetoomuksia ihmisten yhtäläisten oikeuksien puolesta? Onko kaikki, mitä me tiedämme Finchistä, vain isästään sokaistuneen lapsen kuvitelmaa? Oliko Finch liian hyvä ollakseen totta?

Mitä meille tapahtuu siinä vaiheessa, kun sankareita ei enää ole?

Ehkä meistä tulee aikuisia. Niin yksilöinä kuin kansakuntana.

---
Leen romaani Kaikki taivaan linnut ilmestyy elokuussa suomeksi Gummeruksen kustantamana. Käännöksen tekee Kristiina Drews.

8.7.2015

Kesäklassikko

Hemingwayn partaiset kasvot taitavat tänään tuoda monille paremmin mieleen kirjailijan nimellä ratsastavan ravintolaketjun kuin tämän kirjat. Tai sitten joitakin hajanaisia iskusanoja miehisyydestä, kuolemasta, sankaruudesta. Joku saattaa muistaa kaikesta turhasta koreilusta riisutun tiiviin ilmaisun.

Kylmän kesäkuun klassikkona luin Kenelle kellot soivat (1940) ja löytyihän sieltä kaikkia noita ylläolevia määreitä. Oli omaa elämäänsä pohdiskeleva mies, joka oli saapunut elämänsä taitekohtaan. Oli kertomuksia kuolemasta, sen eri muodoista ja ajatuksia sankaruudesta, sodasta, pelosta ja ihmisten julmuudesta. Härkätaistelun yksityiskohtiin ja tunnelmaankin eksyttiin jossakin vaiheessa ja perattiin espanjalaiseen kulttuuriin kytkeytyviä merkityksiä. Kaikki tämä niukkaan, tiukkaan puristetussa muodossa.

Tarina sijoittuu Espanjan sisällissotaan, jonne romaanin keskushenkilö, amerikkalainen opettaja on saapunut antaakseen oman panoksensa tasavaltalaisten puolesta fasisteja vastaan. Tapahtumia seuraavien muutamien päivien aikana mies suorittaa hänelle annetun tehtävän, mutta joutuu myös odottamattomiin tilanteisiin ja käymään läpi sisällään vellovat tunnetilat.

Hemingwayn uralla romaani merkitsi paluuta parrasvaloihin. Kirjailijan ympärillä oli vuosia puhuttu kaikesta muusta kuin hänen kirjoistaan. Ja aurinko nousee (1926) ja Jäähyväiset aseille (1929) olivat jo kaukana takanapäin, eivätkä näiden jälkeen ilmestyneet pienoiskertomukset tai pari romaania olleet järisyttäneet erityisemmällä tavalla. Mutta, kun Kenelle kellot soivat julkaistiin, niin kriitikot kuin yleisö olivat polvillaan. Romaania myytiin muutamassa kuukaudessa satoja tuhansia kappaleita ja kriitikot ylistivät kirjaa Hemingwayn parhaaksi ja ylipäätään vaikuttavimmaksi Espanjan sisällissotaa kuvaavaksi romaaniksi. New York Timesin kriitikon mielestä romaani osoitti Hemingwayn mestarillisuutta kirjailijana.

Toki joitakin soraääniä mahtui niitäkin mukaan. Romaanin arkaaista kieltä, johon Hemingway sekoitti suoria ja epäsuoria käännöksiä espanjankielisistä sanonnoista vierastettiin. Erikoista oli niin ikään kirjailijan virkerakenteet, jotka eivät menneet englanninkielen taiteen sääntöjen mukaan, ja tapa noudattaa sensoreiden toiveita jättämällä pahimmat rivoudet pois lopullisesta kieliasusta, mutta samalla korostaen niiden poisjättöä: "Painokelvottomat minä teen sinun tasavaltalaisuutesi maitoon."

Tänään luettuna Hemingwayn romaanissa kiinnittyy huomio sen pysähtyneisyyteen. Tarina alkaa vuorelta, jossa valmistaudutaan vastapuolen etenemisen kannalta tärkeän sillan räjäytykseen. 600 sivua myöhemmin ollaan edelleenkin samalla vuorella, eikä sieltä olla tarinan kuluessa juurikaan poistuttu. Vain muutama sivukertomus vie meidät toisiin maisemiin.

Tarinaan upotettu rakkauskertomus on nykymaun mukaan kömpelö, miehisestä näkökulmasta toteutettu fantasia ja seksuaalisine kuvauksineen tyylillisesti vähintäänkin epätyydyttävä. Kuten kunnon klassikon lukijalle käy, aika iskee silmille ja tekee tuosta kaikesta myös jollakin tapaa hellyttävän naiivia.    

Romaanissa pääosan vievät henkilöiden keskinäiset keskustelut ja ajoittaiset vierailut päähenkilön mielenmaisemaan. Kun ulkoinen toiminta on typistetty minimiin ja jännitys tarinaan kehittyy odotuksesta, romaaniin kehittyy vahva sisäinen viritys, jossa ulkopuolinen maailma kutistuu muutamaan hetkeen.

Tämänkaltaisesta tihentyvän tunnelman rakentamisesta voisi moni nykyromaani ottaa mestarilta mallia.

"Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään, jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta", todetaan romaanin motoksi valitussa John Donnen runossa. Se mikä tapahtuu yksittäiselle ihmiselle, tapahtuu koko maailmalle - ja toisinpäin. Hemingwayn ihmiset noudattavat omalla karun kauniilla tavalla tätä - nykyterminologialle käännettynä - globaalin vastuun etiikkaa.

---
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Suom. Hilkka Pekkanen. Tammi 2014.

1.7.2015

Taiten tehtyä tietoa taaperoille

Lastenkirjallisuuden tulevaisuus on kuvallisissa tietokirjoissa. Tätä mieltä on ainakin Telegraphille kirjoittava toimittaja ja lastenkirjailija Lucy Daniel.

Daniel perustaa väitteensä kahteen hiljattain palkittuun teokseen, joiden molempien pohjalta löytyy tosielämän tarina. Tanya Landman sai tunnustuksen lastenkirjasta, joka kertoo 1800-luvulla Yhdysvalloissa mieheksi tekeytyneestä ja mustien armeijassa palvelleesta entisestä naisorjasta. Parhaan kuvakirjan tunnustuksen sai puolestaan William Grill, jonka kirja käsittelee Antarktikselle 1900-luvun alussa suuntautunutta tutkimusmatkaa.

Sekä Landmanin Buffalo Soldier että Grillin Shackleton's Journey kuvastavat lastenkirjallisuuden uutta trendiä, jossa aloittelevia lukijasukupolvia houkutellaan kirjan ääreen visuaalisen informaation myötäavustuksella. Elämä on ihmeellistä ja tosielämä, puhumattakaan historiasta, se vasta ihmeellistä onkin!

Samaan henkeen kuuluvat myös retrohenkinen piirrosjälki sekä kirjan konkretisointi esteettisenä tuotteena. Kirja on paljon muutakin kuin sen sisältämä tarina. Kirjan kannet, paperin laatu, graafinen ilme ja sidosasu tekevät nekin kirjasta elämyksen.

Tarve korostaa kirjan omaehtoisuutta juontaa juurensa internettiin ja sähköiseen arkeemme, jossa painetut tekstit saavat todella kamppailla olemassaolonsa puolesta. Kirjan arvostus on näin kohonnut samaan aikaan, kun sen lähtölaskenta on käynnissä. Ja tarve tehdä selkeä ero kahden eri tuotantomuodon välille on sekin tätä päivää. Painettu kirja on aina jotakin enemmän tai vähemmän kuin sähköinen.

Kuvallisissa tietokirjoissa fakta ja fiktio paiskaavat kuitenkin kättä ja tekevät sen näkyvällä tavalla. Piirrosjäljessä ei ole dokumentoinnin vaaraa. Pikemminkin siinä korostuu se luova prosessi, josta tarinat ja historia syntyvät. Grill, toinen näistä palkituista, painottaakin visuaalisen lukutaidon ja luovuuden merkitystä lapsen kehityksessä. Ihmiskunnan tekstejä ne ovat kuvatkin.

Ja kuvat voivat joskus johdattaa tie kirjallisuuteen, kuten kävi Grillille itselleen, jota dysleksia ei estänyt ryhtymästä lastenkirjailijaksi.

Kiitospuheissaan molemmat palkitut ilmaisivat huolensa kirjallisuuden ja erityisesti kirjastojen asemasta maassaan. Koulujen uusissa opetussuunnitelmissa eivät luovat aineet juhli ja taloudelliset leikkaukset vähentävät rajulla tavalla kirjastojen resursseja.

Kuulostaa jotenkin tutulta.


Translate