31.12.2015

Matkalla kirjamaailmasta toiseen

Jätetään tämä vuosi toiveikkain mielin.

Aiheen antaa Brittein saarilla laadittu tutkimus sähkökirjan vaikutuksesta lasten lukutaitoon ja -motivaatioon. Tutkimuksen kohteena oli viitisensataa koululaista neljästäkymmenestä koulusta eri puolilta maata. Ikähaarukka oli 8-16 ja seurantajakso vaihteli kahdesta kuukaudesta kahdeksaan.

Tavoitteena oli löytää keinoja varsinkin poikien lukutaidon kehittämiseen. Kaikkialla maailmassa lasten lukutaito heikkenee heikkenemistään ja hälyttävintä kehitys on nuorten poikien keskuudessa. Aikaa ja mielenkiintoa löytyy niin kovin moneen muuhun kuin kirjainten tavaamiseen ja sanojen pyörittämiseen.

Koska keskustelu kirjan ja kirjallisuuden - ja lukemisen - tulevaisuudesta on paljolti kiistaa e-kirjan ja perinteisen kirjan paremmuudesta, tutkijat halusivat testata sähköiseen muotoon laaditun kirjallisuuden mahdollisuuksia nuorten tavoittamiseksi. Erityiskohteena olivat ne, joilla on ennestään vaikeuksia lukemaan opettelussa ja joiden suhtautuminen lukemiseen on kielteinen.

Tulokset olivat rohkaisevia lukemisen tulevaisuuden ja myös e-kirjabisneksen näkökulmasta.

Sekä poikien että tyttöjen keskuudessa lukutaito edistyi tutkimusajankohdan aikana kohisten. Poikien kohdalla etu perinteiseen kirjaan verrattuna oli kaksinkertainen, tyttöjenkin kohdalla huomattava. Lukemista vaikeana pitävien poikien osuus tipahti reilun kymmenen prosenttia. Myös lasten suhtautuminen lukemiseen muuttui positiiviseen suuntaan tutkimusperiodin aikana. Pojista yli 60 % katsoi, että lukeminen on "coolia", kun tätä mieltä oli ennen tutkimuksen alkua vain kolmannes.

Tutkimuksen lopputulemana olikin huomio siitä, miten tärkeätä olisi löytää keinot, joiden avulla lukemisesta tehdään lapsille mukavaa ja kiinnostavaa. Kun motivaatio saadaan herätettyä, loppu hoituu kuin itsestään.

Lapset pitivät erityisesti siitä, että tabletin kautta lukemalla he saattoivat muokata tekstin kokoa itselleen miellyttävämpään suuntaan ja tehdä muitakin lukemista innostavia toimia, kuten vaihtaa tekstin taustaväriä. Väline itsessään on myös mielenkiintoa herättävä. Se ei muistuta enää paperia (joka on siis synonyymi tylsälle) ja näyttää hieman samalta kuin se tuttu laite, jolla voi lähettää tekstiviestejä kavereille. Omanlaisensa muurin kirjaan tarttumiselle aiheuttanee myös kirjan koko ja paksuus, jotka eivät enää ole niin määräävässä asemassa e-kirjan kohdalla.

Seurantatutkimuksen rinnalla tehtiin myös laajempi maanlaajuinen kysely, johon osallistui yli 30 000 lasta. Sen mukaan suurin osa lapsista ja nuorista lukee tekstiä mieluummin sähköisessä muodossa kuin paperilta. Uudella teknologialla voi tutkijoiden mukaan olla siten suuri vaikutus siihen, miten lukemiseen asennoidutaan nuorten keskuudessa. Kirjan lukeminen on jotakin muuta kuin tablettiin tai kännykkään tuijottaminen.

Kaikenlaisiin tutkimustuloksiin on tietenkin syytä suhtautua varauksella ja kriittisesti. Teknologian hyötykäyttö lukutaidon kehittäjänä tai kirjallisuuden kiinnostuksen herättäjänä jakaa mielipiteitä. Eikä teknologia ole koskaan itsessään niin viatonta ja pyyteetöntä kuin se esittää. Mutta juuri tilanteen parantamiseksi ja muutoksen aikaansaamiseksi kunnollinen tutkimustieto on kultaakin kalliimpaa - sekä meille kuluttajille ja palveluiden tuottajille että heille, jotka viime kädessä vaikuttavat siihen, mihin suuntaan yhteiskuntaamme kehitetään - joko e-kirjojen kanssa tai ilman.

Useat käynnissä olevat lukukampanjat lähtevät liikkeelle siitä, että lapsi pitää viedä kirjan luo, että lapsen pitää löytää kirja, että lapselle luetaan ja luodaan positiivinen asenneilmapiiri lukemisharrastusta kohtaan. Ehkä kaiken tämän hyvän ja kannatettavan rinnalle olisi syytä ottaa mukaan myös teknologiaa ja sen käyttöä hyödyntävä ote. Ehkä meidät lukevat ja kirjoittavat aikuiset olisi syytä tutustuttaa siihen maailmaan, jossa lapset elävät ja muokkaavat maailmaa todeksi.

Että siirtäisimme katseemme menneisyyden sijasta tulevaisuuteen ja alkavan, ei enää menneen vuoden haasteisiin.

Tai kuten Joyce aikoinaan niin kauniisti muotoili: "Parempi mennä rohkeasti tuohon toiseen maailmaan, jonkin intohimon täydessä kukoistuksessa, kuin kuihtua ja näivettyä synkästi iän mukana." (Kuolleet, suom. Pentti Saarikoski) 


12.10.2015

Kauppa kyllä kannattaa

Vuoden 2011 lopussa eräässä museossa Irakin Kurdistanin alueella käytiin tiukkoja kauppaneuvotteluja. Epämääräiseltä vaikuttava herrashenkilö tarjosi museolle myytäväksi kymmeniä erikokoisia savitauluja, joihin oli kaiverrettu yhtä sun toista, suurta, pientä ja tiheää kirjoitusta. Vastaavankaltaiset tilanteet olivat  olleet museolle tuttuja jo vuosien ajan. Levottomat ajat pistivät antiikkiesineiden keräilijät ja hämärämiehet liikkeelle.

Melkoinen osa kaupattavista arkeologisista rikkauksista Irakissa päätyy maan rajojen ulkopuolelle, mutta aina välillä jotakin saadaan haaviin myös kotimarkkinoilla. Joissakin museoissa on ryhdytty käytäntöön, jossa tavarat ostetaan suoraan salakuljettajilta. Mitään ylimääräisiä kysymyksiä esineiden alkuperästä tai omistajasta ei esitetä, vain hinta, jolla varmistetaan kulttuuriperinnön pysyminen alkuperämaassaan.

Nyt museoon kaupattavat taulut olivat osittain mudan peittämiä, mutta valtaosaltaan ehjiä. Lähempi tutkimus osoitti, että vaikka lähes sadan taulun joukosta löytyi muutama väärennös, suurin osa oli sitä, miltä ne näyttivätkin. Taulut oli kaivettu ilman lupaa jostakin tuntemattomasta paikasta entisen Babylonian ja Mesopotamian alueelta.

Myyjä halusi hieman enemmän rahaa eräästä paremmin säilyneestä taulusta, joka herätti myös museon asiantuntijoiden kiinnostuksen. Kävi ilmi, että kyseessä oli uusi, entistä laajempi versio maailman vanhimman eepoksen Gilgameshin viidennestä luvusta. Taulua kaupitteleva henkilö ei tätä tosin tiennyt, joten hinnasta päästiin nopeasti yhteisymmärrykseen. Myyjä sai sen, mitä pyysi, 800 dollaria.

Tuo 11 cm korkea ja vajaa 10 cm leveä ajan hampaan purema savitaulu kuuluu nyt Sulaymaniyahin museon kokoelmiin ja on esillä yleisölle. Eepoksen alkuperä sijoittuu 2000-luvulle eaa, mutta tunnetuimmat versiot ikiaikaisesta tarinasta laadittiin 1200-luvulla eaa. Sodan jaloista pelastetun savitaulun kohdalla arvellaan, että sen on kaivertanut tuntematon kirjuri n. 600-luvulla eaa.

Gilgameshin tarinasta on säilynyt tarinan pirstaleita, joista on koottu nk. standardiversio. Tähän sisältyy 12 taulua, joissa kerrotaan ammoin eläneen kuninkaan seikkailuista ihmisten ja jumalten maailmassa. Yksi tunnetuimmista tarinoista käsittelee vedenpaisumusta, jota on pidetty Raamattuun myöhemmin lisätyn kertomuksen varhaisena versiona.

Irakista löydetty taulu käsittelee siis eepoksen viidennettä lukua. Siinä Gilgamesh vierailee ystävänsä Enkidun kanssa salaperäistä metsää vartioivan villimiehen Humbaban luona. Kohtaaminen päättyy veriseen taisteluun, jonka seurauksena Gilgamesh tappaa Humbaban.

Sama tarina löytyy myös aiemmin tunnetuista versioista, mutta tässä uudessa se on saanut täydennykseksi 20 uutta riviä. Lukijalle annetaan hieman enemmän taustatietoa metsän ihmeistä ja päähenkilöiden toimia valotetaan myös uudesta näkökulmasta. Veriteon aiheuttama syyllisyydentunne on läsnä ja kohtauksen päättävä metsän tuhoaminen nähdään kertomuksessa sekin lopun alkuna.

Vanhojen kirjoitusten ja tekstien tutkijat ovat syystäkin innoissaan löydöksestä. Ihmiskunnan kirjallinen tarinaperintö täydentyy rivi riviltä. Ja jossakin päin hiekkaista maisemaa elelee ehkä sekin onnellinen rosvo, jolla ei ole aavistustakaan siitä, mitä todella tuli tehtyä.

7.10.2015

Rushdie taas

Maailmanpoliisit eivät irroita otettaan Salman Rushdiesta.

Viimeisin kohu tämän sananvapauden eläväksi symboliksi aikoinaan nousseen kirjailijan kärsimysten tiellä liittyy Frankfurtin kirjamessuihin. Messut eivät ole vielä edes käynnistyneet, mutta kun tieto Rushdien tulevasta vierailusta saksanmaalla saavutti Teheranin oikeassaolijat, protestilaulut alkoivat raikua.

Rushdielta on ilmestynyt syksyllä uusi kirja, arabialaiseen tarinaperinteeseen kytkeytyvä satu. Tähän liittyen hän tulee myös vierailemaan messuilla, mutta toimii samalla myös jonkinasteisena kunniavieraana avajaisissa. Iranin viralliset tahot ovat esittäneet tästä painavan vastalauseensa ja uhkaavat nyt jättäytyä pois. Järjestäjien toimintaa pidetään tyrmistyttävänä jo senkin tähden, että messujen teemamaana on Indonesia, maailman suurin muslimimaa.

Viime vuonna Frankfurtissa oli mukana lähes 300 iranilaista kustantajaa tuhansien nimikkeidensä kanssa, joten aivan pienestä kirjakustannusmaasta ei ole kysymys. Vastavuoroisesti Frankfurtin messut ovat olleet aiemmin näkyvästi esillä Teheranin vuotuisilla kirjamessuilla, joissa vierailee puolentoista viikon aikana Suomen kokoinen kansakunta ihmisiä.

Tällä hetkellä on hieman epäselvää ovatko Iranista kantautuneet pulinat vakavasti otettavia. Maan messuosastosta vastaava taho on kertonut vastustavansa boikottia. Se kun antaisi kuulemma vain Rushdielle turhaa julkisuutta ja toimisi siten heitä vastaan. Yksitoista iranilaista kustantajaa on kulttuuriministerin johdolla toisaalta myös lähestynyt saksalaisia päinvastaisella pyynnöllä: Rushdien kutsu on peruutettava. "On vastenmielistä ja kulttuurivihamielistä, että tuollainen luopio kutsutaan messuille."

Rushdie on ollut Iranin ja äärimuslimien vihan kohteena vuodesta 1989, kun Saatanalliset säkeet ilmestyi ja maan silloinen päämies Khomeini löysi siitä uskontoa pilkkaavia kohtia. Ennen sitä Rushdie oli juhlittu ja kunnioitettu kirjailija - myös Iranissa. Persiankielinen Häpeä valittiin vuonna 1984 jopa vuoden parhaimmaksi Iranissa julkaistuksi käännösromaaniksi.


4.10.2015

Kun brändi kirjoittaa kirjan

Muutama viikko sitten vierailin erinomaisen mielenkiintoisessa konferenssissa Helsingissä. Kyseessä oli EARS, eurooppalaisten ja aasialaisten luovien alojen toimijoiden vuosittainen kokoontuminen. Näitä median, markkinoinnin, musiikin, esittävien taiteiden ja suunnittelijoiden yhteisiä verkostotapaamisia on järjestetty vuodesta 2012. Osallistujilla on viikon aikana mahdollisuus esitellä viimeisimpiä tuotteitaan ja käydä keskusteluja alan tulevaisuusnäkymistä sekä solmia kauppasuhteita, niitäkin.

Paikalla oli tänä vuonna yli 300 osallistujaa kymmenistä eri maista.

Maantieteellisenä akselina tapaamiselle ovat Helsinki, Beijing ja Shanghai. EARS:n pääorganisaattorina toimii tapaamisten koordinoinnista vastaava suomalainen taho, joten useimmat tilaisuuksista onkin järjestetty Suomessa. Kulttuuriviennin näkymät siintävät järjestäjien ja heidän taustallaan toimivien organisaatioiden silmissä. Tavoitteena on rakentaa eräänlainen vastapooli tai vaihtoehtoinen kulttuurinen ja taloudellinen linkki perinteisen Eurooppa-Amerikka -yhteistyön rinnalle. Aasiassa luova sektori on nopeimmin kasvava ala maailmassa, joten aivan höttöiselle pohjalle ei verkostoa ole pystytetty.

Tämän vuoden teemana oli Etelä-Korea, jonka teknologinen ylivoima ja vahva ote viihdeteollisuuteen muokkaavat tällä hetkellä koko maanosaa, itse asiassa koko maailmaa. Viimeisimmät innovaatiot, liittyivät ne sitten videopeleihin, virtuaalitodellisuuteen, animaatioon, muotiin tai musiikkiin ovat osa korealaista populaarikulttuurin ilmiötä (K-pop), joka on kyennyt hyödyntämään amerikasoitumisen omaksi edukseen. Tänään korealaiset poika- ja tyttöbändit, televisio-ohjelmat ja monet muut myydään takaisin reilulla hinnalla Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan, puhumattakaan Kiinasta ja Japanista, jotka ovat koreasoitumisen pääasialliset kohdemaat.

Symbolina K-popin tunkeutumisesta maailmanmarkkinoille voidaan pitää korealaisen popparin Psyn Gangnam Style-videota, joka You Tuben kautta saavutti ensimmäisenä maailmassa miljardin katsomiskerran rajan.

Elokuun lopun Helsingissä keskusteltiin siis Aasian kasvavista markkinoista ja kuultiin useita mielenkiintoisia kuvauksia teknologisista ja kulttuurisista avauksista, joista löytyy paitsi taloudellista myös luovaa potkua alan toimijoille Euroopassa. Kaikki ei tule Amerikasta, eikä kaikkien tarvitse mennä Amerikkaan. Valoa taloudellisessa ja henkisessä kurimuksessa eläville saattaa löytyä myös kaukaa idästä.

Ja ovathan toki jo monet suomalaiset siellä - kokeilemassa onneaan.

Yksi menestys- tai yritystarinoista liittyy Rovioon, joka on kirjallisuuden kustantajana kolkutellut Kiinan markkinoita usean vuoden ajan. Vaikka yhtiön nimi liitetään pikemminkin peliteollisuuteen kuin kirjallisuuteen, kirjat ovat osa Rovion toimintastrategiaa. Kustannustoimintansa se käynnisti 2011 ja on tähän mennessä kyennyt yhteistyökumppaneidensa (mm. National Geographic, Disney) avulla lanseeraamaan vaikuttavan listauksen eri puolille maailmaa lykätyistä kirjallisista tuotteista.

Pääosan Rovion kirjakustannuksesta muodostavat lapsille suunnatut kuva- ja satukirjat, joissa seikkailee leegio vihaisia lintuja tai niihin kytkeytyviä hahmoja. Mutta muutama tietokirjakin löytyy kustannuskatalogista. Näissä esitellään uusia markkinointimenetelmiä (Pascal Clarysse: Disruptive Marketing) käyttäen esimerkkinä yhtiön omia toimintatapoja tai kuvataan haastatteluiden avulla sitä, miten teknologiset menestystarinat ovat olleet yhtälailla naisten kuin miesten ansiota (Tuuti Piippo: Futuremakers). Lauri Järvilehdon teoksessa Learning as Fun haistellaan oppimisen uusia tuulia pelien ja leikin pedagogiaa soveltaen.

Kirjat ovat siis vain yksi osa Rovio Entertainmentin tuoteperhettä, jossa pelien, animaatioiden, teemapuistojen, elokuvien ja lisenssituotteiden avulla tavoitellaan paikkaa globaaleilla markkinoilla. Roviossa kirjallisuutta kustannetaan brändi edellä: tärkeintä on löytää ne kuluttajat, jotka eivät ehkä (vielä) pelaa tai kuluta aikaansa huvipuistoissa. Siis, vaikkapa kirjallisuuden parissa viihtyvät lapset ja aikuiset.

Kirjat ovat näin Roviolle sisäänheitto- tai oheistuote yhtiön muuhun toimintaan ja samalla mahdollisesti - jos kasvua seuraa - myös omillaan pärjäävä toiminta-alue. Mutta ennen kaikkea, kirjat ovat tuote. Siksi lapsille suunnatuissa kirjoissa ei ole tekijöitä, vaan ne ovat yhteistyön tai nimeämättömän tiimin tulosta. Kirjojen sisältämistä tarinoista käydään asiakkaan kanssa neuvotteluja, joissa sovitaan juonenkäänteistä ja ylimääräisistä sanallisista tai kuvallisista efekteistä, kirjojen värisävyjä koodataan niitäkin kulttuurisensitiivisesti; se, mikä meillä toimii sinisenä, vaatii ehkä Kiinassa punaväriä tms.

Kustannussopimus allekirjoitetaan, kun kaikista yksityiskohdista on päästy sopimukseen. Brändi kääntyy kiinaksi tai intiaksi tai miksi tahansa muuksi kulttuuriksi, mutta säilyttää aina jotakin siitä, mistä lukijat kautta maailman voivat sen tunnistaa. Rovion kustannustoiminnan ydin onkin juuri siinä, että kirjat ovat näkyvämmässä osassa kuin niiden tekijät. Hahmot, nuo linnut ja possut, vievät lukijat kirjailijan sijasta mielikuvitusmatkalle maahan, jossa jo odottavat tuttujen pääosan esittäjien muut muodot (pelit, lelut, laitteet).

Tietyllä tavalla tämä Rovion "kirja vailla tekijää" -lähtökohta on kuin kirjallisuuden autonomiaa puolustaneiden uuskriitikoiden tai jyrkimpien poststrukturalistien toiveuni. Teksti irrallaan kirjailijaan liitetyistä epiteeteistä kuulostaa raikkaalta kirjoihin edelleenkin kytkettyjen romanttisten tekijyyttä korostavien lähtökohtien rinnalla. Ettäkö kirja palautuisi aina tekijään ja olisi tulosta kirjoittajan pään sisällä vellovista tunteista ja ajatuksista!

Eivät Rovion kirjat tietenkään ole kovin kauaksi päässeet tekijöistään, vaikka heitä ei mainita. Näidenkin lintukirjojen taustalla lymyävät samat lainalaisuudet, jotka ovat ohjanneet kirjakustantamista kautta aikain. Kopioitavuus, tunnistettavuus, harmittomuus johdattavat meidät modernin sarjatuotannon ytimeen, josta jo Walter Benjamin väänsi yhteiskuntakriittistä rautalankaa 30-luvulla.

Jäljittely ja vanhan toistaminen on osa taiteen tuotantotapaa historiallisessa katsannossa, eikä oma aikamme muodosta tässä poikkeusta. Ainoa, mikä on muuttanut kaiken, on jäljittelyn tehostumisen mahdollistava teknologia ja siihen liittyvä kapitalistinen ansaintalogiikka. Mitä tehokkaammin, nopeammin ja suurempia yleisömääriä tavoitellen taidetta tehdään, sitä kauemmaksi loitonnutaan taiteen ytimestä, sen sisimmästä olemuksesta.

Rovion kirjakustannus seuraa uskollisesti tuota teknisen uusinnettavuuden toimintaperiaatetta, jonka alkutahdit Benjamin kuuli 30-luvun Saksassa. Vihaisten lintujen höyhenten alta kurkkivat onnelliset osakkeenomistajat.






16.8.2015

Juhlien jälkeen alkavat kertojan juhlat

Televisiossa on pyörinyt raikkaana kesäuusintana BBC:n epookkidraama Juhlien jälkeen (Parade's End). Tuoreeltaan se nähtiin ensimmäisen kerran meillä 2013, vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun sarja oli lyönyt katsojaennätyksiä Briteissä.

Suurimman mielenkiinnon sarja taisi saada saada siitä, että sen pääosassa oli Sherlock Holmesissa tähteytensä hankkinut Benedict Cumberbatch ja käsikirjoituksesta vastasi pitkältä tauolta palannut Tom Stoppard, mies monien menestysnäytelmien ja elokuvien (mm. Rakastunut Shakespeare) takana.

Juhlien jälkeen pohjautuu englantilaisen Ford Madox Fordin (1873-1939) samannimiseen romaanisarjaan, joka ilmestyi neliosaisena 1924-28. Televisiosarjan herättämän huomion ansiosta Fordista on puhallettu pölyt pois ja unohduksiin joutunut kirjallinen taituri on saanut jälkijättöistä kunnianpalautusta.

Fordin laajaan tuotantoon kuuluu kymmenkunta romaania, runoutta, muistelmateoksia ja esseitä. Hän vaikutti keskeisesti uusien kerrontakeinojen lanseeraukseen paitsi oman kirjallisen esimerkkinsä kautta myös tekemällä läheistä yhteistyötä monien tunnustettujen kirjailijoiden kanssa. Joseph Conrad, Henry James, H. G. Wells saivat tekstejään näkyville Fordin vuosisadan alussa toimittamassa kirjallisessa julkaisussa (The English Review).

Myöhemmin 20-luvun Pariisissa Ford käynnisti uuden lehtihankkeen, jonka sivuilla hän esitteli yhdessä lehden toimitukseen kuuluneen Hemingwayn kera niin Joycen, Ezra Poundin, e. e. cummingsin kuin Jean Rhysin tekstejä. Pariisin taiteilijapiireissä Ford herätti huomiota lukuisilla naissuhteillaan, jotka yleensä päättyivät riitaisasti.

Fordin läheiset kontaktit Ranskaan ja modernistisiin piireihin tekivät hänestä hyvin epäbrittiläisen kirjailijan. Englantilaista romaanitraditiota (Dickens, Fielding) lähempänä häntä oli erityisesti ranskalaisten kehittämä, yksilön tajuntaa ja hetkien, impressioiden täyttämää mieltä kuvittava kerrontatekniikka.

Juonen tapahtumaketjullinen kuljettaminen ei näin ollen ole Fordin tapa kertoa tarinaa. Sen sijaan hän luottaa tapahtumien taustalla lymyäviin salaisuuksiin, jotka vähitellen paljastuvat, mutta katkonaisesti, epäyhtenäisesti ja kertojan assosiaatioiden, muistin varassa. Jälki muistuttaa hyvin paljon Conradia, jonka vaikutus Fordiin olikin huomattava, tai ehkä se kulki myös toisinpäin. Ford julkaisi yhdessä Conradin kanssa kolme romaania ja oli myöhemmin hieman turhautunut siihen, miten kaikki tunsivat Conradin, mutta häntä ei kukaan.

Fordin maine on kuitenkin nousussa, mistä kiitos tuolle televisiosarjalle. Stoppard on oivallisesti tavoittanut Fordin fragmenttien ja irrallisten huomioiden kautta kulkevan oikullisen ironian ja yllättävien rinnastusten kyynisen karheuden. Tämä osuu aikaamme oivallisesti. Juhlien jälkeen on Downton Abbeyn sivistynyt, häijy ja hieman rivo serkku, jonka itsevarmuus ihastuttaa yhtä paljon kuin aiheuttaa paheksuntaa.

Mutta vielä näyte siitä, mistä Fordissa on kysymys. Kirjailijan ainoa suomennettu romaani, Kelpo sotilas (1915, suom. 1970) on traaginen kuvaus kahdesta yläluokkaisesta avioparista, joiden vaiheisiin tarinan kertoja pureutuu "vähäeleisen intensiivisesti" (kuten Paavo Lehtonen toteaa kirjan esipuheessa) ja epätäydellisyytensä hyväksyen.

Siis näin:

"Tiedän, että olen kertonut tarinan hyvin polveilevalla tavalla niin että saattaa olla vaikeata löytää polkua tämän sokkeloisen ryteikön läpi. Minä en voi sille mitään. Olen pitäytynyt ajatukseeeni että olen maalaismökissä seuranani äänetön kuulija, joka tuulenpuuskien lomassa ja keskellä etäisen meren kohinaa seuraa tarinan edistymistä. Ja kun kertoo tällaista tarinaa - pitkää, surullista tarinaa - on siirryttävä taaksepäin ja eteenpäin. Kertoja muistaa asioita, jotka ovat unohtuneet ja selvittää niitä sitäkin seikkaperäisemmin koska huomaa että on unohtanut mainita niistä asiaan kuuluvassa paikassa ja on saattanut ne pois jättämällä antaa kuulijalle väärän vaikutelman. Minä lohduttaudun ajattelemalla että tämä on tositarina ja että tositarina on loppujen lopuksi paras kertoa sillä tavalla kuin tarinoita kertova ihminen sen kertoisi. Silloin se tuntuu kaikkein aidoimmalta." (Ford Madox Ford: Kelpo sotilas. Suom. Paavo Lehtonen. WSOY 1970).

 Näissä juhlissa kertoja voi olla vain kuin kotonaan.

26.7.2015

Kesäklassikko (osa 2)

Kolmisen vuotta sitten Hemingwayn romaanista Jäähyväiset aseille (1929) julkaistiin uusintapainos, johon sisältyi lukuisa määrä kirjailijan hahmottelemia vaihtoehtoisia loppuja. Suomeksi tätä editiota ei tietääkseni ole saatu, mutta ei liene tarpeenkaan. Kuten Washington Timesin kriitikko tuolloin totesi: "Niin hyviä kuin nuo muutkin versiot olivat, kirjailija valitsi lopulta yhden, joka jylhässä komeudessaan on ylittämätön."

Samaisessa arviossaan kriitikko nostaa tai pitää Hemingwayn teoksen edelleen sille kuuluvalla paikalla osana amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Asemansa se hänen mukaansa ansaitsee käyttämänsä kirjallisen tyylin ansiosta. Hemingwayn romaani on sota- ja rakkausromaani, ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava esimerkki siitä, miten kerronnasta saadaan tehot irti ilman paatosta tai shokkikuvastoa.

Hemingwayn tyyliin kiinnitti huomiota jo aikalaiskritiikki, yli kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Jäähyväiset aseille ilmestyi. New York Timesin kriitikko puhuu "Hemingwayn koulukunnasta" ja "uudesta taidetyylistä", jonka keksijäksi hän ei tohdi Hemingwayta kohottaa, mutta kylläkin sen edustavaksi toteuttajaksi. Hakkaavaa lauserytmiä ja kylmän toteavaa kerrontaa nähtiin jo kirjailijan esikoisromaanissa Ja aurinko nousee, mutta tässä viimeisimmässä kaikki on viety vieläkin pitemmälle.

Kriitikon mukaan Hemingway pitää lukijan edessä valoa, joka näyttää ja paljastaa, mutta ei lämmitä. Ensimmäisen maailmansodan kauhut käyvät kyllä selväksi ja myös se, mitä ne tekevät ihmiselle, mutta tämän syvemmälle ihmismieleen kirjailija ei lukijoitaan päästä. Siksi Hemingwayn henkilöt jäävät aina hieman etäisiksi, jopa kylmiksi. Tarinan sisällä toki kulkee tragiikan syvä virta, mutta emootiot haudataan jonnekin rivien väliin.

Todettakoon, että samana vuonna Hemingwayn romaanin kanssa ilmestyi myös toinen klassiseksi yltänyt kuvaus ensimmäisen maailmansodan kauhuista, Eric Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Myös siinä otetaan tyylillistä etäisyyttä lukijan kyynelkanavien aukaisuun. Hemingway ei siis todellakaan ollut yksin säästeliään kerrontatyylinsä kanssa, vaikka Remarquen saksalainen näkökulma sotaan on amerikkalaista kollegaansa jyrkempi, raadollisempi ja mutaisempi.

Hemingwayn "äärimmäinen naturalismi" kuvastaa kriitikon mielestä hyvin ajan henkeä. Tässä puhutaan siis 20-luvun lopusta ja tuosta sotaan kadonneesta ja kadotetusta sukupolvesta, joka haki lohtua oloonsa suurkaupunkien iloista. Kaiken koetun jälkeen oli turha märehtiä menneessä. Jos sinne jostakin syystä mentiin, parempi oli ottaa tilanteisiin ja tapahtumiin etäisyyttä. Asioiden kuvaaminen oli jo oman itsesuojelunkin kannalta järkevin vaihtoehto.

Mutta ei myöskään Hemingway ollut ihan niin cool kuin ehkä esittää. Tämän tästä tarinaan eksyy melodraamaa ja jo romaanin kehyksenä toimiva kertomus amerikkalaisen sotilasambulanssin kuljettajan ja englantilaisen sairaanhoitajan välisestä rakkaussuhteesta pitää sisällään aineksia, joita New York Timesin kriitikko nimittää "uusromanttiseksi".

Hemingwayn sankari valitsee tarinan kuluessa aseiden sijasta rakkauden, mutta päätyy kylmään yksinäisyyteen. Romaanin päättävissä lauseissa kaikuu universaali ja eksistentiaalinen tyhjyys. Tästä ei sanojen paino enää kasva.

Mutta vaikka olin saanut heidät ulos ja sulkenut oven ja sammuttanut valon, se ei hyödyttänyt mitään. Oli kuin olisin hyvästellyt patsasta. Jonkin ajan kuluttua poistuin huoneesta ja jätin sairaalan ja kävelin sateessa takaisin hotelliin.

---

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille. Suom. Veikko Polameri. Tammi 2011.

21.7.2015

Ankeuttajia Australiassa

Tapahtui Australiassa heinäkuussa 2015.

Kirjakauppa Adelaidessa sai kustantamosta kirjalähetyksen, johon sisältyi muutama uusintapainos Bret Easton Ellisin romaanista American Psycho (1991). Kauppias asetti kirjat hyllyyn. Jonkin ajan kuluttua vihainen naisasiakas soitti kaupan omistajalle vaatien saada selvityksen, miksi Ellisin kyseinen teos löytyi suojamuoviin pakkaamattomana kaupan kokoelmista. Seuraavana päivänä kaupan ovelle ilmestyi poliisi, joka vaati poistamaan kyseiset kirjat asiakkaiden silmistä.

Australiassa on laki, jonka mukaan arvelluttavaa aineistoa sisältävät ja aikuislukijoille suunnatut teokset on käärittävä muoviin. Että kukaan ei vahingossa ilman ostotarkoitusta joudu niitä lukemaan.

Ellisin kirjalla on kunnia olla osa tätä monituisten moraalittomien julkaisujen joukkoa.

Kirjakauppa pääsi tässä tapauksessa pälkähästä, koska kustantamossa myönnettiin, että he olivat erehdyksessä toimittaneet kyseiset kirjat ilman muovikäärettä.

Kauppias itse oli tuohtunut poliisioperaatiosta ja pitää Ellisin teosta tärkeänä ajankuvana. Romaanin satiiri ei tosin häneen uppoa, mutta sen siirtäminen lukijoiden ulottuvilta on jo liioittelua. Ihmisten tulisi voida valita vapaasti, mitä haluavat lukea ja mitä eivät. Hänen mielestään American Psychon tapauksessa vain kirjoittamisen laatuun liittyvät syyt voisivat olla tarpeeksi painavia siirtämään kirja kauemmaksi lukijasta.

Mikä oli vitsi.

Ehkä.

13.7.2015

Sankarin tie vie harhaan

Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (1960) kuuluu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden "positiiviseen" kaanoniin, siihen, jossa vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet vievät lopulta voiton ahdaskatseisuudelta, nurkkapatriotismilta ja syrjinnältä. Romaanissa sankarillinen lakimies ryhtyy puolustamaan mustaihoista miestä, jota syytetään valkoihoisen naisen raiskauksesta. Tapahtumat sijoittuvat 30-luvun Alabamaan.


Leen ainokaisesta romaanista on vuosikymmenten myötä kehittynyt maassaan kirjojen kirja, joka kuuluu koulujen opetussuunnitelmiin, ja josta kansalaisoikeusliike löysi aikoinaan kaunokirjallisen tukirankansa. Kirjan pohjalta laaditussa elokuvassa (1962) tarinan sankaria esitti itse Gregory Peck, jonka matalalta lausutut, tiukkasävyiset ja moraaliltaan korkealentoiset repliikit kuuluvat amerikkalaiseen yleissivistykseen.

Leen romaani painii siis hieman samassa sarjassa kuin meillä Väinö Linnan teokset. Kysymys on kansallisesta aarteesta.

Ei siis ihme, että kun tieto Leen julkaisemattomasta käsikirjoituksesta tuli julki, monet olivat varpaillaan. Kävi ilmi, että kirjailija oli aikoinaan laatinut varhaisen version myöhemmästä menestysteoksestaan, jota kustantaja ei sellaisenaan halunnut julkaista. Lee muokkasi tästä uuden, oivalliseksi osoittautuneen kokonaisuuden ja unohti aiemman jonnekin pöytälaatikkonsa uumeniin.

Nyt sitten tuo kuusikymmentä vuotta sitten kirjoitettu Go set a Watchman (Kaikki taivaan linnut) ilmestyy ja ensipainos liikkuu kahden kolmen miljoonan kappaleen nurkilla. Käsikirjoituksen päätyminen painokoneisiin asti on oma tarinansa, mutta kaikki merkit viittaavat silti siihen, että 89-vuotias kirjailija on uusimmankin kirjansa suhteen kartalla.

Mediat kautta maailman (myös Suomessa) ovat ehtineet jo uutisoida teoksen sisältöä. Suurin skuuppi tuntuu olevan se, että Leen edellisen romaanin päähenkilö, sankarillinen lakimies Atticus Finch, näyttäytyy teoksessa kokonaan toisenlaisessa valossa. Romaanin kertoja on Finchin nyt jo aikuinen tytär, joka menee tapaamaan isäänsä tämän kotiseuduille. Tarinassa eletään 50-lukua.

Parikymmentä vuotta on siis kulunut siitä, kun isän harteille laskettiin sankarin viitta niin tapahtumia sivusta seuranneen tyttären kuin kovin monen lukijan toimesta. Nyt tytär kohtaa vanhan miehen, joka on kuin nuoremman itsensä irvikuva. Atticus Finch puolustaa rotuerottelujärjestelmää ja on ollut jopa mukana Ku Klux Klanin toiminnassa.

Leen romaanin ydintä ovat lapsen suhde vanhempiinsa, sukupolvien välinen kuilu ja yhteiskunnan muutostilat. Tematiikka on siis nykypäivää, ja aihe myös. Kuten tiedämme uutisista, Yhdysvalloissa rotukysymykset ovat edelleen tapetilla ja aiheuttavat kiihkeitä kannanottoja. Tästä näkökulmasta Leen viimeisin teos ei ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. 50-luvulle sijoittuvat asenteet ovat edelleen läsnä, niin hyvässä kuin pahassa.

Washington Postille kirjoittava professori Natasha Trethewey on sitä mieltä, että Leen romaani valottaa hyvin sitä, miten syvällä ennakkoluulot ja asenteet ovat meissä kaikissa. Että ihminen voi taistella tasa-arvon puolesta ja omata samaan aikaan jyrkkiäkin näkemyksiä suhteessa niihin, jotka ajattelevat toisin tai ovat muilla tavoin itsestä erottuvia. Siten Leen romaani kyseenalaistaa aiempaa romaania vaivanneen asetelmallisuuden, jossa ero valkoisen liberaalin sivistyneistön ja roskaväen välillä oli kovin selkeä. 30-luvulla rotujen välistä eroa perusteltiin biologisin syin, 50-luvulla kulttuurisin. Tänäpäivänä kaikuvat ehkä toisenlaiset perustelut, mutta yhtäkaikki: tarve erotteluun ei ole kadonnut mihinkään. Barbariasta meidät erottaa vain ohut, raaputettava kerros.  

Atticus Finchin henkilökuva on itse asiassa häkellyttävä vain siinä suhteessa, että hänestä on tullut uudessa romaanissa jumalkuvan sijasta ihminen kaikkine vikoineen ja typerine mielipiteineen. Tämä tulee luonnollisesti muokkaamaan sitä, miten me Leen uusimman romaanin jälkeen luemme vanhempaa romaania Kuin surmaisi satakielen. Miten uskottavana voimme tämän jälkeen pitää Finchin kaunopuheisia vetoomuksia ihmisten yhtäläisten oikeuksien puolesta? Onko kaikki, mitä me tiedämme Finchistä, vain isästään sokaistuneen lapsen kuvitelmaa? Oliko Finch liian hyvä ollakseen totta?

Mitä meille tapahtuu siinä vaiheessa, kun sankareita ei enää ole?

Ehkä meistä tulee aikuisia. Niin yksilöinä kuin kansakuntana.

---
Leen romaani Kaikki taivaan linnut ilmestyy elokuussa suomeksi Gummeruksen kustantamana. Käännöksen tekee Kristiina Drews.

8.7.2015

Kesäklassikko

Hemingwayn partaiset kasvot taitavat tänään tuoda monille paremmin mieleen kirjailijan nimellä ratsastavan ravintolaketjun kuin tämän kirjat. Tai sitten joitakin hajanaisia iskusanoja miehisyydestä, kuolemasta, sankaruudesta. Joku saattaa muistaa kaikesta turhasta koreilusta riisutun tiiviin ilmaisun.

Kylmän kesäkuun klassikkona luin Kenelle kellot soivat (1940) ja löytyihän sieltä kaikkia noita ylläolevia määreitä. Oli omaa elämäänsä pohdiskeleva mies, joka oli saapunut elämänsä taitekohtaan. Oli kertomuksia kuolemasta, sen eri muodoista ja ajatuksia sankaruudesta, sodasta, pelosta ja ihmisten julmuudesta. Härkätaistelun yksityiskohtiin ja tunnelmaankin eksyttiin jossakin vaiheessa ja perattiin espanjalaiseen kulttuuriin kytkeytyviä merkityksiä. Kaikki tämä niukkaan, tiukkaan puristetussa muodossa.

Tarina sijoittuu Espanjan sisällissotaan, jonne romaanin keskushenkilö, amerikkalainen opettaja on saapunut antaakseen oman panoksensa tasavaltalaisten puolesta fasisteja vastaan. Tapahtumia seuraavien muutamien päivien aikana mies suorittaa hänelle annetun tehtävän, mutta joutuu myös odottamattomiin tilanteisiin ja käymään läpi sisällään vellovat tunnetilat.

Hemingwayn uralla romaani merkitsi paluuta parrasvaloihin. Kirjailijan ympärillä oli vuosia puhuttu kaikesta muusta kuin hänen kirjoistaan. Ja aurinko nousee (1926) ja Jäähyväiset aseille (1929) olivat jo kaukana takanapäin, eivätkä näiden jälkeen ilmestyneet pienoiskertomukset tai pari romaania olleet järisyttäneet erityisemmällä tavalla. Mutta, kun Kenelle kellot soivat julkaistiin, niin kriitikot kuin yleisö olivat polvillaan. Romaania myytiin muutamassa kuukaudessa satoja tuhansia kappaleita ja kriitikot ylistivät kirjaa Hemingwayn parhaaksi ja ylipäätään vaikuttavimmaksi Espanjan sisällissotaa kuvaavaksi romaaniksi. New York Timesin kriitikon mielestä romaani osoitti Hemingwayn mestarillisuutta kirjailijana.

Toki joitakin soraääniä mahtui niitäkin mukaan. Romaanin arkaaista kieltä, johon Hemingway sekoitti suoria ja epäsuoria käännöksiä espanjankielisistä sanonnoista vierastettiin. Erikoista oli niin ikään kirjailijan virkerakenteet, jotka eivät menneet englanninkielen taiteen sääntöjen mukaan, ja tapa noudattaa sensoreiden toiveita jättämällä pahimmat rivoudet pois lopullisesta kieliasusta, mutta samalla korostaen niiden poisjättöä: "Painokelvottomat minä teen sinun tasavaltalaisuutesi maitoon."

Tänään luettuna Hemingwayn romaanissa kiinnittyy huomio sen pysähtyneisyyteen. Tarina alkaa vuorelta, jossa valmistaudutaan vastapuolen etenemisen kannalta tärkeän sillan räjäytykseen. 600 sivua myöhemmin ollaan edelleenkin samalla vuorella, eikä sieltä olla tarinan kuluessa juurikaan poistuttu. Vain muutama sivukertomus vie meidät toisiin maisemiin.

Tarinaan upotettu rakkauskertomus on nykymaun mukaan kömpelö, miehisestä näkökulmasta toteutettu fantasia ja seksuaalisine kuvauksineen tyylillisesti vähintäänkin epätyydyttävä. Kuten kunnon klassikon lukijalle käy, aika iskee silmille ja tekee tuosta kaikesta myös jollakin tapaa hellyttävän naiivia.    

Romaanissa pääosan vievät henkilöiden keskinäiset keskustelut ja ajoittaiset vierailut päähenkilön mielenmaisemaan. Kun ulkoinen toiminta on typistetty minimiin ja jännitys tarinaan kehittyy odotuksesta, romaaniin kehittyy vahva sisäinen viritys, jossa ulkopuolinen maailma kutistuu muutamaan hetkeen.

Tämänkaltaisesta tihentyvän tunnelman rakentamisesta voisi moni nykyromaani ottaa mestarilta mallia.

"Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään, jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta", todetaan romaanin motoksi valitussa John Donnen runossa. Se mikä tapahtuu yksittäiselle ihmiselle, tapahtuu koko maailmalle - ja toisinpäin. Hemingwayn ihmiset noudattavat omalla karun kauniilla tavalla tätä - nykyterminologialle käännettynä - globaalin vastuun etiikkaa.

---
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Suom. Hilkka Pekkanen. Tammi 2014.

1.7.2015

Taiten tehtyä tietoa taaperoille

Lastenkirjallisuuden tulevaisuus on kuvallisissa tietokirjoissa. Tätä mieltä on ainakin Telegraphille kirjoittava toimittaja ja lastenkirjailija Lucy Daniel.

Daniel perustaa väitteensä kahteen hiljattain palkittuun teokseen, joiden molempien pohjalta löytyy tosielämän tarina. Tanya Landman sai tunnustuksen lastenkirjasta, joka kertoo 1800-luvulla Yhdysvalloissa mieheksi tekeytyneestä ja mustien armeijassa palvelleesta entisestä naisorjasta. Parhaan kuvakirjan tunnustuksen sai puolestaan William Grill, jonka kirja käsittelee Antarktikselle 1900-luvun alussa suuntautunutta tutkimusmatkaa.

Sekä Landmanin Buffalo Soldier että Grillin Shackleton's Journey kuvastavat lastenkirjallisuuden uutta trendiä, jossa aloittelevia lukijasukupolvia houkutellaan kirjan ääreen visuaalisen informaation myötäavustuksella. Elämä on ihmeellistä ja tosielämä, puhumattakaan historiasta, se vasta ihmeellistä onkin!

Samaan henkeen kuuluvat myös retrohenkinen piirrosjälki sekä kirjan konkretisointi esteettisenä tuotteena. Kirja on paljon muutakin kuin sen sisältämä tarina. Kirjan kannet, paperin laatu, graafinen ilme ja sidosasu tekevät nekin kirjasta elämyksen.

Tarve korostaa kirjan omaehtoisuutta juontaa juurensa internettiin ja sähköiseen arkeemme, jossa painetut tekstit saavat todella kamppailla olemassaolonsa puolesta. Kirjan arvostus on näin kohonnut samaan aikaan, kun sen lähtölaskenta on käynnissä. Ja tarve tehdä selkeä ero kahden eri tuotantomuodon välille on sekin tätä päivää. Painettu kirja on aina jotakin enemmän tai vähemmän kuin sähköinen.

Kuvallisissa tietokirjoissa fakta ja fiktio paiskaavat kuitenkin kättä ja tekevät sen näkyvällä tavalla. Piirrosjäljessä ei ole dokumentoinnin vaaraa. Pikemminkin siinä korostuu se luova prosessi, josta tarinat ja historia syntyvät. Grill, toinen näistä palkituista, painottaakin visuaalisen lukutaidon ja luovuuden merkitystä lapsen kehityksessä. Ihmiskunnan tekstejä ne ovat kuvatkin.

Ja kuvat voivat joskus johdattaa tie kirjallisuuteen, kuten kävi Grillille itselleen, jota dysleksia ei estänyt ryhtymästä lastenkirjailijaksi.

Kiitospuheissaan molemmat palkitut ilmaisivat huolensa kirjallisuuden ja erityisesti kirjastojen asemasta maassaan. Koulujen uusissa opetussuunnitelmissa eivät luovat aineet juhli ja taloudelliset leikkaukset vähentävät rajulla tavalla kirjastojen resursseja.

Kuulostaa jotenkin tutulta.


23.6.2015

Hän olisi voinut olla myös runoilija

Kadonneiden käsikirjoitusten määrä maailmalla pieneni muutamalla viime kuussa, kun Katherine Mansfieldin arkistoista löytyi uusi teksti jos toinenkin.

Kirjailijan nimeä kantavan seuran puheenjohtaja osallistui Chicagossa erääseen konferenssiin ja ylimääräistä aikaa kun oli, päätti kaivautua syvemmälle kaupungin kirjastoon haudattujen Mansfieldin käsikirjoitusten salaisuuksiin. Modernin novellistiikan taiturina tunnustetun kirjailijan jäämistö ei ole suuren suuri, johtuen lähinnä siitä, että Mansfieldin lento katkesi jo alkuunsa 34-vuotiaana tuberkuloosiin. Lyhyen uran tuloksena syntyi silti kelvollinen määrä novelleja, jotka julkaistiin aikoinaan omina kokoelmina. Näiden perusteella Mansfield liitetään proosan suurten uudistajien ja sukupolvensa kirjallisten kärkinimien (Woolf, Joyce, Eliot) joukkoon.

Mansfield tunnetaan siis ennen kaikkea lyhyen proosamuodon taitajana. Runojakin hän kirjoitti, mutta painetun asun niistä sai vain jokunen. Arkistoja koluneen tutkijan yllätys olikin melkoinen, kun hän löysi muutamien julkaistujen runojen joukosta lähes kolmekymmentä ennestään tuntematonta tekstiä.

Vielä mielenkiintoisemmaksi löydön tekee se, että runot voidaan paikantaa ajanjaksolle, jota tutkijat ovat kutsuneet kirjailijan "hedonistiseksi" kaudeksi. Kysymys on vuosista 1909-11, jolloin Uudesta-Seelannista Englantiin kotiutunut Mansfield purjehti huumeiden ja seksuaalisten riippuvuuksien ristiaallokossa jättäen jälkeensä pari aborttia, yhden keskenmenon sekä lukuisia enemmän tai vähemmän vakavia suhteita niin miesten kuin naisten kanssa.

Mansfield ei myöhemmin itse halunnut jättää juurikaan todisteita kapinavuosiltaan, vaan pyrki systemaattisesti hävittämään niin kirjeenvaihdon kuin muut mahdolliset jäänteet tuolta ajalta. Tätäkin taustaa vasten nyt esiin kaivetut runot antavat tutkijoille pureskeltavaa ja tulkittavaa.

Vaikka runot ovat syntyneet keskellä kirjailijan henkistä turbulenssia, niiden muotokieli on seesteinen ja rakkauden, lapsuuden kuin vanhenemisen metaforat löytävät niissä paikkansa. Samassa pinkassa runojen kanssa oli myös pari kirjailijan kustantajalleen lähettämää kirjettä, joissa Mansfield tiedustelee runokokoelmansa kohtaloa ja pyytää kustantajaansa vastaamaan mitä pikimmin. "Olen huolissani runojeni kohtalosta - kyllä tai ei. Rakastakaa niitä tai vihatkaa... mutta älkää antako niiden enää riutua!"

Kuten tiedämme, kustantaja ei Mansfieldin runoille lämmennyt - mitä löydöksen tehnyt asiantuntija pitää valitettavana. Hänen mielestään runot ovat kelvollisia ja niiden julkaisu olisi saattanut viedä Mansfieldiä kirjailijana vieläkin avarammille aloille.

Runot tullaan julkaisemaan kuitenkin piakkoin ja Mansfieldin taidot lyyrikkona voidaan asettaa puntariin. Voisiko olla mahdollista, että hetkellisten, pienten käänteiden, pinnan alla väreilevien tunteiden, vähäeleisyyden ja vihjeiden parissa viihtyvällä prosaistilla olisi tarjottavaa myös runouden seisovaan pöytään?

30.5.2015

Miten selvisimme ennen Kirjahyrrää?

Samaan aikaan, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäistä kertaa kirjallisuusfestivaali nimeltään Helsinki Lit, pikkuisessa Naantalissa kaukana pääkaupungista lastenkirjallisuuden festivaali KIRJAHYRRÄ pyöri valtamedialta turvassa.

Vaikka vastakkainasetteluita on tarpeetonta luoda, joitakin mielenkiintoisen herkullisia asetelmia näiden kahden uuden kirjallisuustapahtuman välille on helppo rakentaa. Helsingin festivaali oli suunnattu aikuisille, Naantalin lapsille ja perheille. Edellinen toteutettiin maksullisena suljetussa tilassa, jälkimmäinen oli kaikille ilmainen ja levittäytyi ympäri kaupunkia rantaravintoloita ja kahviloita myöten. Helsingin tapahtuman budjetti oli noin kymmenkertainen Naantaliin verrattuna ja sekä Suomen suurin sanomalehti että mediatalot olivat näkyvästi istuttamassa festivaalia maamme tapahtumakartalle.

Naantalin tapahtumaa Helsingin Sanomat ei uutisoinut, eikä sille löytynyt valtakunnallista painoarvoa. Alueellinen media Turun Sanomia ja radiokanavia myöten kuitenkin huomioi festivaalin kiitettävästi.

Helsingin tapahtumassa oli kävijöitä kahden päivän aikana 1 200. Naantalissa festivaaliyleisöä riitti kolmelle päivälle lähemmäs 2 000 ja vieläkin enemmän, jos mukaan lasketaan kirjailijoiden lähiseudun kouluihin tekemät vierailut.

Helsinki Lit toteutettiin paljolti Otavan kirjasäätiön tuella. Naantalin tapahtumaa oli rakentamassa lähemmäs 30 yhteistyökumppania, useimmat antamalla panostuksen ohjelmasisältöihin. Suoraa rahallista tukea festivaali sai Suomen Kulttuurirahastolta, mikä mahdollisti päätoimisen tuottajan palkkaamisen lyhyeksi aikaa. Festivaalin yksi keskeisimmistä yhteistyökumppaneista oli Naantalin kaupunki, mutta mukana olleiden kirjailijoiden, kustantajien, kirjailijajärjestöjen, kirjastojen ja kirja-alan organisaatioiden myötä festivaalilla oli myös laajempaa kansallista pohjaa.

Sekä Helsinki Lit että KIRJAHYRRÄ olivat luonteeltaan jotakin muuta kuin messutapahtuma. Molemmissa tarkoituksena oli päästää lukijat lähelle kirjailijaa ja antaa areena keskustelulle ja kokemuksille.

Helsingin tapahtumaan en näiden festivaalien samanaikaisuuden takia koskaan päässyt, joten en pysty arvioimaan, miten se onnistui näissä tavoitteissaan. Mutta KIRJAHYRRÄssä kirjoittajan ja lukijan, tarinankertojan ja tarinaa kuuntelevan tai sitä katselevan kohtaamiset toteutuivat taianomaisesti. Kun satapäinen lapsilauma kuuntelee hiirenhiljaa kirjailijaa kertomassa kirjoistaan, tai kun parikymmentä kouluputkensa aloittanutta juuri kirjoittamaan oppinutta lasta hahmottelee paperille kertomuksia unelmistaan, tai kun nukketeatterin hahmot vievät päiväkotilapset johonkin toiseen, lumottuun maailmaan, kirjallisuuden syvin olemus ja sen merkitys palautuu taas mieleen.

Naantalin festivaalilla esiintyjiä oli yli 60 ja tapahtumia mahtui kolmeen päivään lähes 80. Paikalla vieraili maamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden huippuja, sanataiteen kouluttajia ja teatteriryhmiä. Tapahtumaan sisältyi myös lastenkirjojen kuvitusnäyttely, animaatio- ja sarjakuvatyöpajoja, kirjavinkkausta sekä aikuisille suunnattuja keskusteluja lasten lukuharrastuksesta ja kirjoista. Festivaalin yhteydessä jaettiin myös Onnimanni ja Anni Swan -kirjallisuuspalkinnot. Monet paikalle saapuneista kirjailijoista tekivät vielä vierailukäyntejä kouluissa.

Suvi Ahola esitti Helsingin festivaalia käsittelevässä jutussaan (HS 25.5.2015) näkemyksen, että sivistyneitä kirjallisuustapahtumia ei tässä maassa voi olla koskaan liikaa. Samankaltaista ajatusta tavoitteli varmasti myös Sonja, joka tiivisti olennaisen Naantalin festivaalin palauteseinälle: "Ihan dest!"








11.5.2015

Olipa kerran...

Ajan patinaa alkaa kertyä nopeasti niihin kirjoihin, joissa kirjailijat kertovat omasta työstään tai lapsuusvuosiensa mielikirjailijoista. Patinaa siinä mielessä, että tämänpäivän kirjailijoista vain harva on huomisen kirjailija, eikä heidän edustamansa maailma enää kohtaan tulevien kirjailijoiden maailmaa.

Kirjailijan työ on muutoksessa, kuten on koko kirjallinen, lukemiseen perustuva kulttuurimme. Kun tänään kysytään 40-, 50-, 60-luvulla syntyneeltä kirjailijalta, mitkä kirjat heittivät hänet mielikuvituksen verbaaliseen ihmemaahan, vastaukset ovat melkoisen yhteneväiset. Tutut, kaikkien tuntemat lastenkirjallisuuden klassikot nousevat vastaan. Media- ja polulaarikulttuurin tsunami näkyy vasta seuraavien sukupolvien sivistyksellisessä dna:ssa.

90-luvun alussa Englannissa julkaistiin teos (The Pleasure of Reading), jossa tunnetut kirjailijat kertovat, mitkä tarinat ja kirjat vaikuttivat heihin eniten lapsuudessa. Teokseen saatiin mukaan nimekäs joukko etulinjan taiteilijoita. Kun samainen kirja julkaistaan nyt - syystä tai toisesta - uusintapainoksena, voi vain todeta, miten aika on muutamassa vuosikymmenessä heittänyt meidät kirjallisuuden kinttupolulta informaatioähkyn pikakaistalle.

Tai ainakin se saa minut miettimään menneen ja nykyisen kulttuurikulutuksen välistä kitkaa.

90-luvulla - ennen kotitietokoneiden yleistymistä, ennen mobiiliteknologiaa, ennen internettiä - se, mitä Margaret Atwood, Doris Lessing tai A. S. Byatt kertoivat ensimmäisistä lukukokeiluistaan, tuskin kuulosti niin kaukaiselta ja jopa vieraalta kuin se tänään kuulostaa. Grimmin sadut, Hanhiemon tarinat, Kuningas Arthurin tarinat, Tuhat ja yksi yötä, Nalle Puh ja Kaislikossa suhisee kuluivat tulevien mestareiden käsissä ja jatkoivat muodossa tai toisessa eloaan myös näiden tuotannossa. Samaan porukkaan liittyvät myös ne kirjailijat, joita kirjakärpänen puri Lewis Carrollin, Mark Twainin, C. S. Lewisin tai Dickensin sankarihahmojen kautta. Puhumattakaan Robinson Crusoen,  Gulliverin tai Stevensonin Aarresaaren iki-ihanan merirosvon Long John Silverin nuorissa lukijoissa herättämistä väristyksistä.

Jos vastaavan tiedustelun tekisi suomalaisille ennen 80-lukua syntyneille kirjailijoille, olettaisin, että kovin monen lapsuuden lukukaivosta löytyisivät edellä mainittujen ohella Peppi Pitkätossut, Muumit, Herra Huut, Pertsat ja Kilut ja joukko enemmän tai vähemmän vanhaan satuperintöön kuuluvaa aineistoa. Joidenkin takaa voisi paljastua sarjakuvien sankareita, Jerry Cottoneita tai Pahkasikaa, mutta aineisto edustaisi voittopuolisesti senkaltaista kirjallista traditiota, josta me edelleen tunnistamme lastenkirjallisuuden kaanonin.

Ei vanha kirjallisuus ole tietenkään minnekään kadonnut ja sitä myös oletettavasti luetaan heidänkin taholtaan, joista huomenna leivotaan uusia oksasia, tervoja, härkösiä, hotakaisia. Mutta suhde kirjaan ja lukemiseen on muuttunut noista ajoista, kun sairauden, tylsistymisen, yksinäisyyden tai vain viihtymisen takia tartuttiin kirjaan ja annettiin mennä. Tänään tartutaan johonkin ja moneen muuhun ja omalla tavallaan sekin muokkaa tulevaa kirjallista ympäristöämme.

Ehkä meistä ollaan hitaasti jalostettu omien ongelmiemme kanssa kipuilevia teinejä, jotka ovat kadottaneet yhteyden olennaiseen. Sitä mieltä oli ainakin Doris Lessing, jonka mukaan ihminen on fiksuimmillaan kolme-, neljä- tai viisivuotiaana. Tuossa iässä lapsella on vielä kyky pysähtyä ja keskittyä ja halu oppia uutta. Typeryys vahvistaa Lessingin mielestä otettaan lapsen varttuessa hormoonihöyryiseksi teiniksi, jonka älyllinen kapasiteetti riittää enää televisiosarjan seuraamiseen.

Vanha rouva haluaa kärjistää, mutta osuu tavallaan asian ytimeen. Jos ihmiset, niin myös kirjallisuus on menettämässä otettaan omasta historiastaan. Hetkessä elämisestä on tullut aikamme mantra, nopeista elämyksistä päämäärä itsessään. Eräs ystäväni totesi jotakin vastaavaa hiljattain facebook-päivityksessään määrittämällä nykyistä eloamme omakohtaisuuden ja kokemuksellisuuden aikakaudeksi. Kaikki haluavat ilmaista ja etsiä vain itseään, muiden kokemuksista, toisten tarinoista ei ole niin väliä. Kirjallisuudelle tämä tällainen ei tiedä hyvää.

Kirjallisuus elää historiasta ja sen omaan lapsuuteen ankkuroituneista tarinoista. Kirjallisuuden tehtävä on tulla lapseksi aina uudestaan. Siksi myös niiden, jotka kantavat tarinaa mukanaan, on haettava vauhtia kaukaa aikojen takaa. Kun muisti puhuu, viisaimmat kuuntelevat.

26.4.2015

Unelma-ammatti

Hyviä uutisia Brittein saarilta: englantilaiset kirjailijat eivät ole sen rikkaampia kuin suomalaisetkaan!

Tuoreen tutkimuksen mukaan brittiläisten ammattikirjailijoiden vuosiansio on reilu 10 000 puntaa. Aivan kuten oikeassakin elämässä, myös kirjailijoiden maailmassa suurin osa alalla liikkuvasta rahasta menee kouralliselle onnekkaita. Viisi prosenttia ammattikunnasta rohmuaa yli puolet tuloista, joukossa sellaiset megatähdet kuin J. K. Rowlings ja E. L. James.

Mutta merkittävin osa kirjailijoista saa siis tyytyä tuohon vaatimattomaan ansiotuloon, jossa ei ylletä edes palkkataulukon minimitasolle. Suomessa tehtiin vastaavankaltainen tutkimus parisen vuotta sitten, jolloin kirjailijan keskiansioksi kirjoitus- ja muiden palkkioiden sekä mahdollisten apurahojen jälkeen saatiin hieman alle 10 000 euroa vuodessa.

Kaikesta köyhäilystä huolimatta niin Briteissä kuin Suomessakin kirjailijan ammatti nauttii suurta arvostusta ja moni jopa haaveilee ryhtyvänsä kirjailijaksi, jos ei ihan heti niin ainakin isona tai viimeistään eläkkeellä. Kirjailijat ovat kurjuuden kuninkaita.

Totta on niin ikään se, että Suomessakaan kaikki kurjat eivät ole köyhiä, eivätkä aina kipeitä. Verotettavaa tuloa kertyy mukavasti myös suomalaiselle kouralliselle (Lehtolainen, Kunnas, Kyrö, Mäki, Paasilinna, Remes, Tervo, Tuuri), jotka ylittivät 200 000 euron vuosiansiot vuonna 2013. Tilastollisesti he kaunistelevat ammatissa ansaitsemisen mahdollisuuksia ja kääntävät esimerkillään -  huomiotaloudessa kun eletään - keskustelun jonnekin muualle.

Briteissä kova kilpailu harvenevista lukijoista on johtanut siihen, että kustantajat pyrkivät pelaamaan varman päälle. Kustannetaan vain sellaista kirjallisuutta, jonka menestymismahdollisuuksiin uskotaan. Tämä on puolestaan tarkoittanut sitä, että kuilu hyvin ansaitsevien kirjailijoiden ja kirjoittamisella ei-toimeentulevien välillä on kasvanut.

Silti kirjailija on se ammatti, jolla kovin moni myös Britanniassa haaveilee saavansa elannon. Sitä samaa haaveilevat myös ne tuhannet kirjailijat, jotka päivätyönään harjoittavat ammattiaan. Että joskus joku maksaisi tästä kunnon palkan, tai edes jotakin.

Useimmilla heistäkin oli unelma ammatista. Ja siivet.



19.4.2015

Kirjailijalla on asiaa

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat ilmestyy ensi kuussa englanniksi. Tämän tueksi Guardian teki kirjailijasta laajahkon jutun. Pääosa artikkelista suuntautuu romaanin sisällön referointiin höystettynä Oksasen elämänvaiheiden kuvauksella sekä Neuvostoliiton, Venäjän ja Viron historiaa koskettavilla huomiolla. Putinin politiikkaa kritisoivat arviot saavat Oksasen suulla nekin oman tilansa. Ja Suomi sekin.

Oksasen esittämät näkemykset nyky-Venäjän menosta ovat jo meille tuttuja, samoin kuin Virosta venäläisen sortopolitiikan uhrina. Brittiläistä toimittajaa tämä jälkimmäinen näkökulma tuntuu erityisesti kiinnostavan. Oksanen kutsuu haastattelussa itseään "postkolonialistiseksi" kirjailijaksi ja vertaa venäläisten toimia naapureitaan kohtaan brittien suorittamiin mertentakaisten alueiden valloittamiseen.

Viron kohdalla erityistä on maan joutuminen tuplamiehitetyksi lyhyessä ajassa. Ensiksi tulivat venäläiset, sitten natsit ja lopulta taas venäläiset. Virolle saksalaisten kolmen vuoden miehitys oli vain pieni ja vähemmän väkivaltaisempi väliepisodi ennen ja jälkeen kommunistisen vallan. Pahimmat jäljet virolaisten mieleen ja suuremmat uhriluvut jättivät venäläiset. Nyky-Venäjää ja Putinia nöyristeleviin "sätkynukkeihin" Oksanen suhtautuu yhtä suurella epäluulolla kuin sukupolvet ennen häntä Staliniin.

Suomettumista ja Helsingin kirjamessujen tämän vuoden yhteistyötä Venäjän kanssa sivutaan jutussa niin ikään. Toimittaja muistuttaa Oksasen arvostelleen sapekkaasti Suomen vuosikymmenten takaista ulkopolitiikkaa ja yleistä välipitämättömyyttä Viroa kohtaan. Kirjamessujen hiljattainen päätös tehdä yhteistyötä Venäjän kanssa on kirjailijan mukaan "idioottimaista". Venäjällä Oksanen vieraili viiimeksi 2010, eikä omien sanojensa mukaan tule enää koskaan kuluttamaan maassa ruplaakaan.

Mielenkiintoisempaa kuitenkin kuin Oksasen halki-poikki-pinoon kulkevat poliittiset näkemykset artikkelissa ovat muutamat heitot kirjallisuuteen suoremmin kytkeytyvistä näkökohdista. Oksanen mainitsee kirjallisina esikuvinaan Ishiguron ja Solzhenitsynin. Edellisen romaanit ovat "täydellisiä" ja jälkimmäisellä oli kyky kertoa "totuus", puhdistaa ikkunat valheen liasta.

Vaikuttaa myös siltä, että Oksasen nimi yhdistetään muualla Euroopassa meitä suoremmin pohjoismaisen rikoskirjallisuuden traditioon. Guardianin toimittaja viittaa muutamaan otteeseen Stieg Larssoniin, jonka suosio ylitti Oksasen tavoin kansainväliset lukurajat. Molemmat nostavat etualalle naisiin kohdistuvan rajun väkivallan pukien sen rikoskirjallisuuden muotoon. Oksasta englanniksi kääntävä Lola Rogers tosin toteaa, että toisin kuin Larsson Oksanen kirjoittaa vakavasti otettavaa historiallista fiktiota, jonka ydin on jossakin muualla kuin rikoksessa.

Juttu Oksasesta on kerännyt jo yli tuhat lukijapostia, joissa herätellään keskustelua kansainvälisestä politiikasta, kirjailijan todellisista intentioista ja siitä, miten väärässä tai oikeassa Oksanen ajatuksissaan on ja kenen kärsimys on sitä kaikkein suurinta. Joukkoon mahtuu monenlaista. Muutamissa sentään pyritään katsomaan kirjailijaa tämän kirjojen, eikä sanomisten kautta. Eräissä arvellaan, että Oksasen esittämät Venäjä-kärjistykset ovat julkisuushakuisuutta ja suunnattu hänen suomalaisille tai virolaisille lukijoilleen. Romaaneissaan Oksanen käsittelee totalitaaristen järjestelmien vaikutusta yksilöön huomattavan mielenkiintoisemmalla tavalla kuin puheissaan. Kuten nimimerkki "djclarkebristol" tiivistää: "Olisi todella sääli, jos lukijat jättäisivät tutustumatta hänen kirjoihinsa kirjailijan julkisuudessa esittämien näkemysten takia."

Vaikeaa olla julkisuudessa viihtyvä kirjailija tänään. Ettei käy niin, että kun kirjailija puhuu, kirjat vaikenevat.

12.4.2015

Matkalla maineeseen

Maailmaan mahtuu monenkokoisia kirjallisuuskilpailuja. Vuosittain jaettava Independent Foreign Fiction Prize on yksi vähemmän tunnetuista, mutta mielenkiintoinen sinänsä. Palkinto luovutetaan vuoden parhaalle englanniksi käännetylle romaanille tai novellikokoelmalle. Kriteerinä on, että teos on alkujaan ilmestynyt muulla kuin englannin kielellä ja käännös julkaistu palkintovuotta edeltävänä vuotena Iso-Britanniassa. Kirjailijan on myös oltava elossa sinä vuonna, kun käännös julkaistaan.

Palkinto luovutetaan siten paitsi kirjailijalle myös kirjan kääntäjälle. Molemmat saavat palkinnoksi 5 000 puntaa (n. 7 000 euroa).

Independent Foreign Fiction -palkintoa on jaettu vuodesta 1990. Kilpailun taustalta löytyy brittiläinen liberaali sanomalehti Independent, jonka aloitteesta palkinto aikoinaan lanseerattiin. Myöhemmin kilpailuorganisaation kärkeen ovat nousseet muut toimijat, mutta lehden nimi on edelleen säilynyt siihen brändättynä.

Vuonna 1990 palkinto myönnettiin Orhan Pamukille ja tämän romaanin Valkoinen linna kääntäjälle. Palkittujen kirjailijoiden joukossa on ollut maailmalla tunnettujakin tekijöitä (Milan Kundera, José Saramago, W. G. Sebald, Per Olov Enquist), mutta monta kertaa valinta on osunut hieman eksoottisempiin nimiin ja pienempiin kielialueisiin (vietnam, heprea, hollanti). Norjaan palkinto on osunut kerran (Per Petterson, 2006).

Palkitun nimeämistä edeltäviltä ehdokaslistoilta löytyy kirjailijoita ja kieliä kuin Baabelin tornista, mutta ei kuitenkaan suomea tai suomalaisia, mitä voimme vain paheksua ja ihmetellä. Viime vuosien kestosuosikki pohjoismaisista kirjailijoista on ollut Karl Ove Knausgaard, jonka nimeä on pyöritelty vuodesta 2013 lähtien niin pitkällä kuin lyhyemmälläkin listalla. 

Voittajan valitsee viisihenkinen kirjailijoista, kääntäjistä ja kulttuurialan ammattilaista koostuva tuomaristo

Vuoden 2015 palkintoehdokkaat on julkistettu hiljattain. Kärkiehdokkaansa tuomaristo löysi yli sadan teoksen joukosta. Alkuperäiskieliäkin pelissä oli 28. Voittaja julistetaan toukokuun lopulla.

Mukana loppupeleissä ovat japanilainen Haruki Murakami, saksalaiset Daniel Kehlmann ja Jenny Erpenbeck, belgialainen hollanniksi kirjoittava Erwin Mortier, Päiväntasaajan Guineasta kotoisin oleva Juan Tomás Ávila Laurel ja kolumbialainen Tomás González. Näistä maailma tuntee parhaiten Murakamin ja Daniel Kehlmannin. Edelliseltä ehdokkaana on viimeisin romaani Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage. Jälkimmäisen saatamme muistaa miljoonamyyntiin yltäneestä romaanista Maailman mittaaja (2005) ja sitä seuranneesta, niin ikään hyvin menestyneestä novellikokoelmasta Maine (2011). Todennäköistä, että Kehlmannin nyt ehdolla oleva romaani F kääntyy sekin aikanaan myös suomeksi - kuten Murakamin myös.

Loput finalistit ovatkin sitten enemmän tai vähemmän tunnettuja oman maansa ulkopuolella. Erpenbeck on moneen kertaan maassaan palkittu kirjailija ja teatteriohjaaja, jonka kielellisesti kokeellinen tuotanto on nostanut hänet jo aiemmin Independentin ehdokaslistalle. Erwin Mortier tunnetaan sekä kotimaassaan Belgiassa että Hollannissa terävänä kolumnistina ja runoilijana.

Laurel ja González ovat puolestaan tuoreita nimiä näissä kekkereissä. Laurelin taustalta löytyy poliittista maanpakolaisuutta Espanjassa ja häntä pidetään espanjankielisen maailman yhtenä mielenkiintoisimmista poliittisista kirjailijoista. Gonzálezilta ehdolla on tämän esikoisromaani, joka ilmestyi 1983 kirjailijan tuolloisen työpaikan, yökerhon kustantamana. Romaanista tuli menestys ja Gonzálezista kirjailija, eikä maine tehnyt ehkä pahaa tuolle kustantajaksi äityneelle yökerhollekaan.

Viime vuonna palkinto meni irakilaiselle Hassan Blasimille. Tästä palkinnosta voisimme me suomalaiset myös röyhistellä, sillä Blasim on asunut Suomessa vuodesta 2004 lähtien. Irakista hän joutui lähtemään poliittisten elokuvaohjaustensa takia. Blasim kirjoittaa arabiaksi ja hän ehti nousta Independentin listalle jo 2009 ilmestyneellä novellikokoelmallaan Vapaudenaukion mielipuoli (suom. 2014) ennen kuin täysosuma tuli teoksella Irakin Purkkajeesus (2013).

Orhan Pamukin tähti lähti nousuun juuri Independentin palkinnon myötä. Sehän huipentui sitten Nobeliin 2006. Kuka tietää, mitä meillä on vielä odotettavissa Blasimin taholta. Onko seuraava nobelistimme Tampereen Pispalassa asuva maahanmuuttaja, joka kirjoittaa arabiaa?

29.3.2015

Ei saa lakaista!

Edellisessä blogipostauksessani kerroin Yhdysvalloissa kehitetystä mobiilisovelluksesta Clean Reader, joka pyyhkäisee kirjan sisältämät kirosanat ja törkeydet tieltään ja korvaa ne soveliaammilla sanoilla.

Melko pian palvelun lanseeramisesta luudan heiluttajat saivat monet, varsinkin kristillistä äärilaitaa edustavat tahot hurraamaan keksinnölleen. Mikä ei ole yllättävää, eikä myöskään se, että kirjailijat käynnistivät välittömästi iskun luutaliikettä vastaan. Kapinaliikkeen barrikadeilla ylimpänä sananvapauden lippua on heiluttanut Joanne Harris (Pieni suklaapuoti), joka omassa blogissaan toteaa, että sovelluksessa on kysymys ei mistään muusta kuin sensuurista ja siitä, että teksteihin tehdäään muutoksia ilman kirjailijan lupaa. Harris vertaa toimintaa uskonnollisten hurmaliikkeiden, natsien, jopa Isiksen harjoittamaan väkivaltaan kulttuuriperintöä kohtaan. Kaikissa on kysymys samasta: tuhoa tehdään puhtaan, korkeamman moraalin tai nk. hyvän maun nimissä.

Harrisille kysymys on ennen kaikkea periaatteellinen. Clean Reader saattaa vaikuttaa viattomalta ja hyvääkin tarkoittavalta innovaatiolta, mutta voi pahimmillaan avata helvetin portit. Ehkä sanojen jälkeen vuorossa ovat rivot patsaat, sitten homot, juutalaiset, ja lopulta sytytetään kirjastot palamaan ja muokataan historia uusiksi.

Harrisin johtama taistelu taantumuksen voimia vastaan on tuottanut tulosta. Clean Reader joutui kohta kohun alettua ja kirjailijoiden sekä kirjakauppojen liityttyä yhteiseen rintamaan poistamaan sivultaan e-kirjoja kauppaavan myyntikataloginsa. "Tämä oli pieni voitto törkyiselle maailmalle", Harris totesi uutisen kuultuaan, mutta varoittaa myös tulevasta. Puritanistit keräävät voimiaan ja tulevat jatkamaan hyökkäyksiä. "Meidän on syytä olla valppaita."

Luutaporukalla on omat kannattajansa. Sen Harris on saanut tuta. "Mielelläni lukisin tarinoitasi ellei niissä olisi mukana niin paljon tarpeettoman siivotonta kieltä", kuului todistus eräänkin lukijan kynästä. Toisen mielestä maailmankirjallisuus on täynnä merkittäviä teoksia, jotka eivät kuitenkaan täytä kielen osalta laatustandardeja. Siksi tarvitaan Clean Reader.

Näille Harris vastaa, että jo Shakespeare loi tarpeettoman siivotonta kieltä, kuten myös Chaucer, Lawrence tai Joyce.

"Jos lukija haluaa välttää kirjojani, hyväksyn sen kyllä. Hänellä on siihen oikeus. Jos hän vihaa kirjojani, sekin menettelee. Jos hän tietää, miten kirjoistani olisi voinut tulla parempia, asia on kunnossa. Hänellä on oikeus olla jotakin mieltä riippumatta siitä, hyväksynkö minä hänen näkemyksensä vai en. MUTTA - hänellä ei ole mitään oikeutta mennä sorkkimaan tekstiäni. Minun kirjani, minun sääntöni, ja minun sanani. JOKAIKINEN niistä."



16.3.2015

Luuta meitä varjelkoon!

Maailma on tehty hassuista appseista.

Yksi erikoisimmista kirjallisuutta läheltä liippaavista on hiljan kehitetty Yhdysvalloissa. Kyllästyneenä nykykirjojen sisältämään kirosanavalikoimaan pariskunta Idahosta kehitti yhteistyössä erään firman kanssa sähkökirjojen lukuohjelman, jolla saa poistettua kaikki rivoudet e-kirjoista.

Ilmaisohjelman voi ladata iPhoneen tai iPadiin ja keskittyä sen jälkeen lukemisen lumoon ilman häiritseviä v- tai p- tai s-alkuisia sanoja tai muita rivouksia. Ohjelmaa on tällä hetkellä saatavilla 14 kielellä (ei kuitenkaan suomeksi).

Lukijalla on mahdollisuus käyttää kyseistä ohjelmaa myös ilman tuhmien sanojen lakaisuefektiä. Mutta jos sille tielle kuitenkin mieli tekee, valittavana on kolme vaihtoehtoa: tekstin puhdistaminen kaikkein ilmeisimmistä rumista sanoista, astetta tiukempi kontrolli sekä törkeyksien täydellinen nitistäminen. Lakaistavien sanojen tilalle ohjelma tarjoaa soveliaampia vaihtoehtoja, joissa ei ole mitään mieltä tai kieltä loukkaavaa.

Clean Reader on menestynyt kohtuullisesti ja saanut monet ylistämään innovaatiota. "Ihanaa, että ei tarvitse enää lukea kaikkia niitä törkeyksiä!", "Paras ohjelma ikinä! Sain takaisin jo kadonneen lukuintoni!". Useat vanhemmat kaukana lännessä ovat myös kiitelleet sitä, että i-luudan ansiosta he voivat antaa lastensa lukea huoletta kirjallisuutta kuin kirjallisuutta. Jälkimmäinen seikka oli myös se heräte, joka pisti ohjelman alkuperäiset ideoijat työskentelemään pyöreitä päiviä hankkeensa eteen.

Tekijänoikeuskysymykset eivät nekään ole este lukupoliisin käytölle. Lukija kun voi tehdä ostamalleen tuotteelle mitä haluaa. Alkuperäiseen teokseen ei kajota, ainoastaan siihen versioon, joka näkyy yksittäiselle lukijalle. Ja sehän on jokaisen lukijan oma asia, mitä kirjalleen tekee.

Tämä amerikkalaisen lukutaitokampanjan uusin motto "Read books, not profanity" kuulostaa jotenkin asiakaskeskeisemmältä ja paremmin segmentoidulta kuin kotikutoisemme "Lukeminen kannattaa aina".

Suomalaisen kirjallisuuden ekologista sananjälkeä se ei silti uhkaa.

8.3.2015

Aave kummittelee Euroopassa

Kahdeksankymmentä vuotta sitten (1935) julkaistiin ensimmäinen Penguin-pokkari. Silloisen tupakka-askin hinnalla ihmisille tarjottiin edullista, laadukasta ja viihdyttävää luettavaa, ensimmäisten joukossa Hemingwayta ja Christietä. Kirjamarkkinat myllättiin siinä sivussa, nekin.

Syntymän kunniaksi kustantaja on hiljattain laskenut liikkeelle vaikuttavan kokoelman sarjassa aiemmin julkaistujen kirjailijoiden tekstejä. "Mustasta klassikkosarjasta" (Penguin Little Black Classics) löytyy 80 nimikettä, joiden kaikkien mitta on sama (64 sivua) ja hinta sekin ohutta yläpilveä. Austenin, Poen, Nietzschen ja monien muiden seuraan pääsee pulittamalla kauppiaalle euron (80 penceä).

Ensimmäisen viikon aikana miljoonan kappaleen painoksesta myytiin päältä yli 70 000 mustiin kansiin puettua kirjasta ja lisäpainoksia on jo tilauksessa. Sarjan eittämätön suosikki on ollut Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti, jonka perässä tulevat Austen ja Poe eivät ole pärjänneet huonosti nekään.

Sarjan menestyksen salaisuus tuntuu olevan edullisen hinnan, brändin ja keräilyarvon ohella nopean lukunautinnon suoma kirjan koko. Kuutisenkymmentä sivua melkein mitä tahansa kirjailijaa menee kyllä. Junaa, metroa, bussia tai lääkärille pääsyä odotellessa Danten Jumalaisen näytelmän Helvetti-osio tai Emily Brontën harvemmin esillä olleet runot vievät ajatukset muualle. Tai Sokrateen puolustuspuhe, Oscar Wilden pienoisjännäri, puhumattakaan Tolstoin yksinkertaisen elämän arvokkuutta ylistävästä pamfletista.

Mutta mustan klassikosarjan kärjessä on siis tällä hetkellä kirja, joka muutti maailmaa. Marxin ja Engelsin luokkataistelua uhoava pamfletti painettiin 1848 Englannissa ja sieltä käsin se levisi eri puolille Eurooppaa. Nyt sen kapitalismin kiroja ruotivat sanat tavoittavat jälleen kymmenien tuhansien lukijoiden huolettomampaa huomista kaipaavat katseet ja sivistyksen nälkäiset mielet.

Kommunismin aave vaelsi jo Marxin ja Engelsin aikaan kapitalisteja, kirkkoa ja kuninkaita pelotellen Euroopan yllä. Eikä tuo haamu ole kadonnut vieläkään, vaikka poliittinen liike saattaakin kituuttaa. Sanat kun eivät kuole.



20.2.2015

Haluaa olla lastenkirjailija

2014 oli laulaja, lauluntekijä Pharrell Williamsin (s. 1973) vuosi. Hänen laulustaan "Happy" tuli menestyshitti ympäri maailman. Soittolistojen kärkeen se nousi parissakymmenessä maassa Yhdysvaltoja ja Britanniaa myöten. Kymmenet miljoonat ihmiset ovat hankkineet levyn itselleen ja se on ollut vakioehdokkaana lukuisilla levykinkereillä. Laulua kuvittanut video palkittiin hiljattain Grammylla.

Williams itse on kulkenut ryysyistä rikkauksiin jo aikaa sitten, joten tätä viimeisintä kultakimpaletta ei ole syytä kutsua onnen kantamoiseksi. Muusikon uralle mahtuu menestystä niin tuottajan kuin muotisuunnittelijan rooleissa. Elokuvienkin parissa hän on toiminut pitkään ääniraitojen mestaroijana. Itse ilkimys -elokuvan jatko-osasta juuri löytyy tuo Williamsin megahitti "Happy", joka nosti hänet Oscar-ehdokkaiden joukkoon.

Nyt Williams on päättänyt kokeilla levottomia jalkojaan ja räppärin verbaalitaitojaan lastenkirjallisuuden saralla. Ensimmäinen pikkuisille suunnattu kuvakirja ilmestyy syksyllä ja se perustuu löyhästi tuohon onnellisuuden sanomaa levittävään lauluun. Kirjaan tulee kuvia maailman lapsista, jotka omalla olemuksellaan viestivät onnenhetkien tärkeydestä. Kirjan kappalemääräinen painos on 250 000.

Myöhemmin ilmestyy vielä kolme muutakin kirjaa.

Williamsin kirjaprojekti on kaiken muun ja vilpittömän kiinnostuksen ohella pyrkimys silotella muusikon aiemmin hieman tärveltynyttä imagoa. Pari vuotta sitten hän oli osallisena erään musiikkivideon tuotannossa, joka herätti ärtymystä seksuaalista väkivaltaa ihannoivalla otteellaan.

Maailmalla tämä rokkareiden profiloituminen lastenkirjailijana alkaa jo olla trendi. Milloin meillä?


8.2.2015

Porvarin hammasta särkee

Lukurauhan päivää voi tietenkin viettää monenlaisten kirjojen parissa, mutta klassikot sopivat päivän rauhalliseen, viipyilevään tunnelmaan mielestäni erinomaisesti. Kuten vaikkapa Thomas Mannin (1875-1955) Buddenbrookit, jonka äärelle asetuin nyt uudestaan, vuosia kestäneen erossaolon jälkeen.

Mann loi itselleen maailmanmaineen jo tällä esikoisromaanillaan, vaikka ehkä vieläkin suuremmat teokset olivat vasta tuloillaan. Taikavuori (1924) ja Tohtori Faustus (1947) järisyttivät kerronnallisella voimallaan vuosia myöhemmin, mutta niissäkin havaittavat elementit olivat paikallaan jo Buddenbrookeissa. Mannin polveileva tyyli ja etäinen, ironinen asenne kuvattujen henkilöiden elämään antavat romaanille omanlaistaan sävytystä, johon teemat taiteen ja talouden tai taiteellisen ja porvarillisen elämäntapojen yhteentörmäyksestä tuovat traagista painavuutta.

Kun Mannille 1929 myönnettiin Nobel, perusteluissa mainittiin erikseen kirjailijan ensimmäinen romaani, jonka ilmestymisestä oli tuolloin jo kulunut 28 vuotta. Saksalaisen kauppiassuvun vaiheita kuvaavan teoksen sanottiin lahjoittaneen saksalaiselle kirjallisuudelle sen, minkä Dickens ja Thackeray, Balzac ja Flaubert tai Gogol ja Tolstoi olivat jo antaneet omalleen: realistisen romaanin. Aika on sittemmin osoittanut, että Mannin romaani kestää siinä, missä mainittujen kirjailijoidenkin tuotokset.

Ja kestäähän se, aina tänne asti, yli sadan vuoden taakse. Mannin sukusaagaa on tänään, jos mahdollista, vielä helpompi ymmärtää kuin ehkä ilmestymisaikanaan. Romaani julkaistiin 1901 kaksiosaisena laitoksena, mutta myyntiluvut olivat vaatimattomat. Kun pari vuotta myöhemmin uusi, hinnaltaan halvempi versio ilmestyi, se löysi lukijansa, jotka pitivät teosta eräänlaisena avainromaanina. Tapahtumapaikkana olevaa pikkukaupungin katsottiin olevan Mannin syntymäkaupunki Lübeck ja romaanihenkilöiden todellisia taustoja haettiin tietäväisesti hymyillen ja kauhistellen.

Toki romaanin kirjalliset ansiot tunnustettiin hetimiten. Mutta muutaman maailmansodan, ideologisten kaksin- ja kolminkamppailuiden, asenneilmapiirimuutosten ja ismien nielaisun ja ulossylkäisyn jälkeenkin Buddenbrookit tuntuu vain juurtuneen tiukemmin modernin kirjallisuuden kaanoniin. Mannin kylmäävissä heitoissa, dekadenssin ja rappion sivistyneen analyyttisessä käsittelytavassa on jotakin suorastaan tuoretta.


Tietenkin kuvauksen kohteena on mennyt maailma, 1800-luvun porvariston sopeutumisongelmat tuloillaan oleviin yhteiskunnallisiin muutoksiin, eikä pikkukaupunkia hallitsevan kauppahuoneen arkisilla huolilla ole juurikaan yhtymäkohtia meidän aikaamme. Mutta aivan samoin kuin jokin Downton Abbey saattaa tänään jähmettää miljoonat ihmiset television ääreen katsomaan ajallisesta kaukaisuudesta kurottautuvien ihmiskohtaloiden tuhinaa, näin voi käydä myös klassisen kirjallisuuden kanssa. Tarvitaan vain joitakin, edes joitakin, näkyviä osia niistä tekijöistä, joista me tunnistamme oman aikamme.

Mannin romaanien maailmankuva on muotoutunut - kuten usein mainitaan - Nietzschen ja Schopenhauerin filosofioiden myötävaikutuksessa, mikä antaa kerronnalle sen konventioita kyseenalaistavan pohjavireen. Porvarillisen elämän ja taiteellisen kutsumuksen välinen köydenveto on puolestaan se temaattinen runko, jonka varaan romaani - Mannin kaikki romaanit - on rakennettu. Ja kun lopputulemana on pikemminkin uusia kysymyksiä kuin lopullisia vastauksia, modernin kirjallisuuden perimmäinen kaava alkaa olla valmis.

Mutta niin moderni kuin Buddenbrookit onkin, se on myös hyvä esimerkki modernin maailmankuvan adoptoineesta realistisesta romaanista. Mann pitää kiinni muodosta ja rakenteestakin, mutta ujuttaa sen sisälle, kuin varkain, kerrontaan häiriöitä tuottavia tekijöitä. Kaikkitietävä kertoja vinoilee henkilöhahmoilleen, harrastaa eräänlaista sivistynyttä kettuilua, joka viiltää syvemmältä kuin yksikään suoraan lausuttu moite. Kertomukseen ripotellut johtoaiheet tai motiivit puolestaan ovat jo sellaisinaan puhuttelevia, joskin myös irvokkaita.

Mannin romaaneissa sairastetaan paljon, eikä Buddenbrookit ole tästä poikkeus. Toistuvasti meidät viedään sananmukaisesti ihmisten iholle, joka on milloin sairaan valkoinen ja veretön, milloin kuumeesta punainen tai hiestä hikinen. Ihmiset myös kuvittelevat itselleen kaikenlaisia sairauksia ja tutkailevat kehoaan kuin herkkää koneistoa. Mutta hampaat ovat sittenkin kertojan erityismielenkiinnon kohteena. Buddenbrookien avainkohtauksissa särkevät hampaat vaivaavat ihmisiä ja niiden hoitoon käytetään menetelmiä, jotka ovat tuttuja lähinnä nykyelokuvien kidutuskohtauksista.

Kun Mann kirjoitti teostaan, hän tiettävästi kärsi huonoista hampaistaan ja vielä kamalammista hoitoa antavista puoskareista. Joten tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kokemukset kulkeutuivat fiktioon asti. Mutta miten tehokas keino siitä tulekaan tarinaan vietynä! Ihmiset kantavat mukanaan sisäistä tuskaa, josta pääsee irti vain repimällä se ulos itsestään. Mikä voi tosin johtaa, kuten se johtaa tässä romaanissa, kuolemaan.

Porvarin hampaita särkee ja porvari nukkuu huonosti, mutta porvari osaa myös juhlia. Buddenbrookien sukujuhlissa salonkien pöydät notkuvat herkuista, kaunotaiteita harrastetaan taloudenpidon painikkeeksi ja historia väistyy taka-alalle. Voisi jopa väittää, että ihmiset ovat hetken onnellisia ja täydellisiä. Kunnes todellisuus taas tarttuu kiinni takinliepeeseen, tai hampaaseen. 


 

25.1.2015

Satiirin mahdottomuus

Näkökulma Pariisin terroritekoihin se on tämäkin.

Mainio brittiläinen kirjailija ja kolumnisti Tim Parks tekee blogissaan pikaisen syväluotauksen satiirin olemukseen ja pohdiskelee lajityypin mahdollisuuksia toimia nykyisessä globaalissa maailmassa.

Ranskalaisten vasemmistointellektuellien Charlie Hebdosta on traagisten tapahtumien seurauksena tullut länsimaisen sananvapauden symboli ja kriittisen journalismin lipunkantaja. Parksin ja monien muidenkin mielestä johtopäätöksissä on ollut hätäilyn ja kritiikittömyyden makua. Äärimuslimien teloituspartion kohteeksi joutunut lehti on aina osannut ärsyttää, mutta eurooppalaisen valistusajattelun perinnönjatkajaksi tai satiirin ritariksi siitä ei ehkä sittenkään ole.

Parksin mukaan satiirin olemukseen kuuluu asioiden esittäminen liioitellussa ja koomisessa valossa. Satiiri pilkkaa ja herjaa, mutta tekee sen siinä tarkoituksessa, että ihmiset muuttaisivat toimintatapojaan ja käsityksiään. Satiiri nostaa ilmiöiden absurdit piirteet pintaan jonkin suuremman ja jalomman päämäärän puolesta.

Jälkimmäisen seikan suhteen ainakin Parks itse on ehdoton. Satiiri voi olla nokkelaa ja hauskaa ja osuvaa, mutta jos siltä puuttuu halu muuttaa olemassaolevia olosuhteita, se on epäonnistunut pyrkimyksissään. Pahimmassa tapauksessa se kääntyy itseään vastaan, jolloin satiirisessa valossa esitetyt kärjistykset otetaan totena ja niitä käytetään vastakkaisten pyrkimysten ajamiseen.

Uutinen ei ole se, että Charlie Hebdon Muhammed-kuvista on tullut osa islamofobista poliittista kielenkäyttöä. Mikä tuskin oli satiirin tekijöiden alkuperäinen tarkoitus. Syy siihen, miksi näin on käynyt, liittyy Parksin mielestä paitsi onnettomaan ja tökeröön satiiriseen kuvastoon myös globaaliin aatemaailmaan, jossa ei ole olemassa yhtä ja jaettua käsitystä siitä, mikä on sopivaa ja hyväksyttyä ja moraalisesti oikein.

Onnistunut satiiri tarvitsee tuekseen yhteisen kulttuurisen taustan ja moraaliopin. Kun sitä ei ole, satiiria on mahdotonta ymmärtää.

Tilanne on kaiken kaikkiaan monimutkainen ja sekava. Samaan aikaan, kun me elämme maailmankylässä, jossa kansalliset, poliittiset ja uskonnolliset rajat on luotu ylitettäväksi, käsityksemme maailmasta pohjautuu ja on sementoitu noiden samojen rajojen ylläpitoon. Charlie Hebdonin oma historia peilaa hyvin tätä tilannetta. Lehti syntyi 60-luvun vasemmistoradikaalien toimesta ja joutui useaan otteeseen viranomaisten hampaisiin. 70-luvulla sen ilmestyminen kiellettiin lehden pilkatessa Charles de Gaullea ja toimittajat muuttivat lehden nimen nykyiseen muotoon, jossa etuliite Charlie on väännös ihaillusta valtiomiehestä ja Tenavat-sarjakuvan Jaska Jokusesta.

Charlie Hebdon keskittyi Ranskaan ja Ranskan politiikkaan pitkälle 80-luvulle asti. 90-luvun alussa se otti kohteekseen Irakin sodan, jolloin lehden pilkka saattoi ajoittain suuntautua maan rajojen ulkopuolelle ja toisiin kulttuureihin. Aina, kun näin tapahtui, lehden vaatimaton painosmäärä kymmenkertaistui. Huippu oli tietenkin 2006 tapahtunut Muhammed-pilakuvien julkaisu ja niiden herättämä huomio.

Siten Charlie Hebdon on samalla kertaa sekä hyötynyt globalisaatiosta että joutunut sen uhriksi. Joltakin tasolta tarkasteltuna se on varmasti myös kelvollinen länsimaisen sananvapausideologian mannekiini, vaikka vapaus on meilläkin suhteellinen käsite. Italiassa ja Saksassa natsitunnusten julkinen esittäminen on kielletty, Ranskassa juutalaisten kansanmurhan kieltäminen niin ikään, Yhdysvalloissa ja Britanniassa suhtaudutaan rasistisiin, juutalaisvastaisiin ja naisiin tai sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaan pilkkaan äärimmäisen kriittisesti. Kaikki muistavat myös, mitä tapahtui meillä Suomessa, kun Mannerheimista kertovassa nukkeanimaatiossa viitattiin sotiemme sankarihahmon seksuaaliseen suuntautumiseen "huonoa makua" osoittaen.

Jopa Charlie Hebdo on joutunut tekemään toimituksellisia linjauksia ja antamaan potkut eräälle piirtäjälle, jonka katsottiin syyllistyneen antisemitistiseen pilkkaan.

Rajat ovat siis olemassa ja niistä meitä myös muistutetaan. Mikä on hyvä, kuten Parks toteaa.

Mutta suurtakaan arvoa Parks ei anna Charlie Hebdon viimeisille tempauksille, joissa karikatyyrisesti kuvattu Muhammed komeilee miljoonapainoksiin yltäneen lehden kannessa. Kysymys on provokaatiosta, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan ärsyttäminen ja ihmisten kiihottaminen toisiaan vastaan, ei vuorokeskustelun käynnistäminen ennakkoluulojen ja väärien olettamusten silottamiseksi.

Keskeinen kysymys Parksin mielestä on se, miten me suhtaudumme ilmaisunvapauteen ja sen vastuulliseen käyttöön. Onko meillä oikeus sanoa, piirtää, kirjoittaa mitä tahansa? Onko meillä oikeus loukkaantua heille, jotka eivät sulata tekemisiämme? Onko meillä oikeus asettaa oma kulttuurimme etualalle vain siitä syystä, että toiset kulttuurit eivät meitä ymmärrä? Olemmeko me oikeassa ja he väärässä?

Kun uhmakkaana, kiukusta kihisten nostan kyltin ilmaan ja väitän olevani Charlie, kuka itse asiassa olen, oikeasti?

Translate