24.4.2014

Kirja on ruusu

Eilen vietettiin Suomessa Kirjan ja ruusun päivää. Maailmalla juhlittiin samaan aikaan myös Kansainvälistä Kirjan päivää (International Day of the Book), jonka taustalta löytyy UNESCO:n lanseeraama ajatus ajoittaa lukemisen, kustantamisen ja tekijänoikeuksien kunnioittamisen puolesta käytävä huomiokampanja tuolle huhtikuun päivälle.

Kevään ja kirjan yhdistäminen toisiinsa juontuu 20-luvun Espanjaan, jossa haluttiin pysähtyä hetkeksi muistelemaan maan kansalliskirjailijan, Cervantesin kuolinpäivää ja kaikkea sitä hyvää, jota Don Quijoten kirjoittaja on maailmalle antanut. Kataloniassa päivään yhdistettiin vieläkin vanhempi rakastetuille ja ystäville osoitettujen lahjojen antamisen traditio, jossa ruusut ja kirjat toimivat toistensa vaihtovaluuttoina.

UNESCO otti homman haltuunsa ja antoi sille globaalin ulottuvuuden 1995. Tämä sopii hyvin, koska yleisesti ajatellaan, että tuo Cervantesin huhtikuinen kuolinpäivä osuu yksin myös Shakespearen kuolinhetken kanssa. Päivän virallinen nimi on World Book and Copyright Day.

Kirjaa ja lukemisen riemuja on siis taasen juhlittu ympäri maailmaa. Kirjastot ja kirjakaupat täyttyivät kirjailijoista ja ääneen tai hiljaa itsekseen luettujen sanojen ystävistä. Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista sijoittui Lontooseen, jossa tunnetut kirjailijat lukivat vuorollaan toisten tunnettujen kirjailijoiden kirjoittamia kirjeitä.

Kyllä: kirjeitä. Kirjeen kirjoittamisen taikaa ja lajityyppiä kunnioittaen ja jo melkein hävinnyttä käsityötaitoa muistellen.

Philipp Pullman (Universumien tomu) oli yksi näistä. Hän halusi jakaa Kurt Vonnegutin laatiman kirjeen, jonka tämä oli kirjoittanut 70-luvun alussa erään yhdysvaltalaisen koulun rehtorille. Taustalla oli suuren kohun aiheuttanut tapaus, jossa koulun rehtori oli näytösluontoisesti heittänyt roviolle useiden amerikkalaisten klassikkokirjailijoiden teoksia, joukossa myös Vonnegutin romaani Teurastamo 5. Teokset sisälsivät hänen mielestään ruokotonta kielenkäyttöä.

Vonnegut oli luonnollisesti pahoillaan tapahtuneesta ja laati kohteliaan, hieman pateettisen ja omaa raivontunnettaan pidättelevän kirjeen kyseiselle opettajalle ja tämän taustajoukoille:

"Yhteisönne tietyt tahot ovat olleet sitä mieltä, että teokseni edustavat pahuuden voimia. Tämä loukkaa minua syvästi. Kun kuulin mitä koulullanne oli tapahtunut, ymmärsin, että kirjat ja kirjailijat eivät ole teille kovinkaan läheisiä tai todellisia. Kirjoitan tämän kirjeen, jotta ymmärtäisitte, että olen olemassa."

Vonnegut korostaa kirjeensä yksityistä luonnetta. Että hän ei ole ryhtynyt kustantajansa kanssa minkäänlaiseen julkiseen kampanjaan koulua vastaan, vaan sitä vastoin jättänyt väliin lukuisat pyynnöt televisioesiintymisistä ja haastatteluista. Kirje on hänen henkilökohtainen yhteydenottonsa. Hän on vain "vihainen, väsynyt ja surullinen".

Hän ei ole myöskään se rahanahne, lapsia turmioon vievä "rotta", jollaiseksi hänet ja muut kirjailijat on koulun moraalikampanjassa leimattu. Monien kollegoidensa tavoin hän on aina antanut oman panoksensa yhteiskunnan rakentamiseen, tehnyt työtä, käynyt sodat, hänet on palkittu kunniamerkein, hän on elänyt kaidalla polulla ja saanut vierailukutsuja jopa oppilaitoksiin, puhumaan lapsille.

Samankaltainen kunniallisuus koskee myös hänen kirjojaan:

"Jos olisitte vaivautuneet lukemaan kirjojani ja käyttäytymään sivistyneiden ihmisten lailla, olisitte huomanneet, että kirjoissani ei ole seksiä, eikä niissä yllytetä hillittömyyksiin. Niissä suorastaan rukoillaan ihmisiä, että he kohtelisivat toisiaan ystävällisemmin ja vastuullisemmin kuin mitä he yleensä tekevät."

Vonnegut myöntää, että hänen kirjoistaan löytyy kyllä rumia sanoja. Oikeassa elämässä kun ihmiset puhuvat rumia. Mutta sanat eivät yksinään ole vahingoksi kenellekään. Pahat teot ja valehtelu sen sijaan ovat.

Kirjeensä lopuksi Vonnegut haluaa muistuttaa sanan- ja ilmaisunvapauden tärkeydestä. Ja siitä, että omilla toimillaan koulun johtokunta antoi surkean näytteen oppilailleen siitä, mitä vapaassa yhteiskunnassa ei missään tapauksessa pidä tehdä: nitistää toisinajattelijat. Yleinen mielipide kääntyikin nopeasti koulun johtokuntaa vastaan, mikä toivottavasti opetti heille jotakin amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja kirjallisuuden merkityksestä:

"Ehkäpä te olette nyt oppineet, että vapautta kunnioittaville ihmisille kirjat ovat pyhiä... ja että sotia on käyty niitä kansakuntia vastaan, jotka vihaavat kirjoja ja polttavat niitä."




8.4.2014

Hitaasti hyvä tulee

Mihin se jäi, se kirjallisuuden ja lukemisen uusi vallankumous?

Odotukset olivat korkealla vielä neljä vuotta sitten, kun Guardianille kirjoittava Patrick Kingsley lausui uuden lukemiskulttuurin syntysanoja. 2000-luvun alussa muotiin nousseen hitausliikkeen (slow movement) vanaveteen oli muodostunut trendi, joka halusi nostaa hitaan lukemisen kunniaan. Se kehotti sammuttamaan tietokoneet ja löytämään uudelleen lukemiseen liittyvä ilo. "Jos haluat saada kirjasta täyden kokemuksen, jos haluat päästä kirjan sisälle, sekoittaa omiisi kirjailijan ajatukset ja tehdä tästä kaikesta itsellesi elämyksen, sinun täytyy lukea hitaasti", julisti John Miedema, kirjan Slow Reading (2009) kirjoittaja.


Hitausliikkeen lähtökohtana oli arvostelu nykyistä kiireen täyttämää elämäntapaamme kohtaan. Rahanansaitsemisen, tehokkuuden, taloudellisen ajattelun ja ahneuden vastapainona nähtiin omistautuminen kokemuksellisuudelle, nautinnolle, yhteisöllisyydelle ja ekologisesti kestävälle kulutukselle. Syntyi ryhmittymiä, joissa vanhojen tekniikoiden kierrätyksen ja uudenlaisen asenteen avulla tehtiin ruokaa, harrastettiin valokuvausta, puutarhanhoitoa, taiteen- ja tieteentekoa tai suunniteltiin muotitalojen ulkopuolella tuotettua vaatemuotia.

Hitaan lukemisen -liike syntyi samoilta ideologisilta ja filosofisilta pohjilta kuin nuo muutkin slowariutta julistavat käytännöt. Yhteistä oli myös viehtymys pien- ja lähituotantoon, mikä tässä johti mm. lukupiirien suosioon. Raskaan, päälle puskevan markkinoinnin, kulutuskeskeisyyden ja bestselleristymisen vastapainona toimivat ystävien ja puolituttujen perustamat kirjapiirit, joissa vaihdettiin lukukokemuksia vapaamuotoisen seurustelun (ja ruokailun) merkeissä.

Kingsleyn kolumni ei neljässä vuodessa ole toki menettänyt ajankohtaisuuttaan. Hitaalle lukemiselle välttämätön keskittymiskyky murenee uuden teknologian hyökyaaltojen piiskatessa sen rantoja. Puoli minuuttia ilman lukemista katkaisevia informaatioiskuja ei tunnu enää elämältä. Meidät on ehdollistettu heittäytymään internetin mediavirtaan.

Tai kuten eräskin lukemiskulttuuria puolustava tutkija on todennut: "Internetin todellinen vaara on se, että se tukehduttaa lopulta ihmisen kyvyn oppia tuntemaan itsensä, kyvyn nauttia siitä eristäytymisen tunteesta, jonka voi saavuttaa vain lukemisessa."

Tuota hitaan lukemisen vallankumousta ei ainakaan vielä ole tullut, tuskin koskaan tulekaan. Ehkä sen ei pidäkään tulla. Monet slowarit myöntävät, että jako hitaaseen ja nopeaan tai normaaliin lukemiseen on keinotekoinen ja kyseenalainen. Me luemme tekstejä eri tavoin erilaisissa tilanteissa. Kaikkiin teksteihin ei ole syytä soveltaa hidasta etenemistä. Jotkut tekstit on kirjoitettu hotkaistaviksi, toiset vaativat aikaa.

Jos jostakin ollaan yksimielisiä, niin siitä, että teknologia asettaa lukemiselle todellisia haasteita. Ratkaisuna voi olla siirtyminen lukemaan ulkoisten häiriötekijöiden ulottumattomiin. Verkkoyhteys poikki ja kirja käteen. Todellinen hitaan lukemisen hipsteri tekee juuri tämän. Kirjan, painetun kirjan käteen ottaminen sitoo ihmisen paikkaan ja aikaan. Lukeminen tapahtuu tilassa, joka sulkee muun maailman ulkopuolelleen.

Ja ne, joiden oma tahdonvoima ei riitä verkkoyhteyden purkamiseen, heille löytyy apua - kuinkas muutenkaan - teknologiasta. Freedom on ohjelma, joka pienoista maksua vastaan katkaisee internet-yhteyden puolestasi.

Edes hetkeksi.

*
 
Itse sain muistutuksen lukemisen, sen hitaamman lukemisen tarpeellisuudesta hiljattain. Olin ostanut jostakin alennuksesta A. S. Byattin romaanin Riivaus (2008). Teos kuuluu kirjallisuutemme ehdottomiin huippuihin. Se on moderni klassikko. Hieno postmoderni mukaelma romanttisesta kertomuksesta, jossa tehdään siirtymiä 1800-luvun Englannista nykyaikaan, leikitellään fiktion ja toden välisillä raja-aidoilla ja sekoitetaan yhteen ja samaan pakkaan erilaisia tyylilajeja, filosofisia keskusteluja ja sukupuolipolitiikkaa. Oikea kirjallinen basaari siis.
 
Sivuja hieman yli 700.
 
Upea, hämmentävä, vaikuttava ja vaikea romaani. Jonka lukemiseen käytin hyvän aikaa, ja hieman ylikin. Jossakin vaiheessa lukemistani huomasin tai ymmärsin rauhoittaa mieleni ja keskittyä kirjan lukemiseen siten kuin on tarkoitettu: sana sanalta, sivu sivulta. Unohtaa, että kyseessä on romaani. Unohtaa kuinka monta sivua olen jo käynyt läpi ja paljonko niitä on jäljellä. 
 
Unohtaa itseni.
 
Aloin tuntea iloa lukemisesta. En pelännyt enää väsymistäni, en sitä, että ajoittain lukeminen täytyi keskeyttää, sulkea silmät ja hakea luetulle ymmärrystä syvältä aivojen poimuista. Oli vain minä, kirja ja sanat, jotka sitoivat meidät kaksi toisiimme.
 
Se oli - jos sallitte - rakkauden hetki.
 
Ja ymmärsin lopulta myös romaanin viimeiselle sivulle painetut sanat, joissa Byattia tutkineet Sanna Nyqvist ja Merja Polvinen purkavat lukemisen monikerroksista nautintoa: 
 
"Riivauksen rakkaudessa pätevät lopulta samat arvot kuin lukemisessa, kirjoittamisessa, uskossa tai maailman kohtaamisessa: uteliaisuus, kunnioitus ja oman tahdon säilyttäminen samalla, kun on valmis avaamaan sisimpänsä toiselle äänelle."
                                                                  
 

2.4.2014

Esikoisen syntymä

Jos ensimmäisen lapsen syntymä on iso asia asianosaisille, sitä on myös ensimmäisen kirjan punnertaminen ulos näppäimiä takovien sormien kautta kuvaruudulle, paperiprintille ja kansiin lukijan sivuja mittaavien silmien armoille.

Verestä, hiestä ja kyyneleistä huolimatta moni sen silti tekee ja toivoo parasta. Tänä vuonna synnyttäneiden joukossa oli muuan Tommi Kinnunen, jonka esikoista on jo ehditty ihailla ja käyty kaukaa katsomassa ja kumartamassa.

Turkulaisen Kinnusen romaanin Neljäntienristeys (WSOY 2014) erinomaisuutta onkin vaikea kiistää. Etenkin sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti sen muodon ja sisällön rikkautta ja tyylin herkkyyttä. Vastaavantasoisia proosadebyyttejä ilmestyy hänen mukaansa vain pari vuosikymmenessä.

Näin siis Suomen suurimmassa päivälehdessä.

Ja mikäs siinä. Kinnusen romaani on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan toimiva ja aihepiiriltäänkin rujonkaunis. Episodimainen kerronta rytmittyy, rivien väliin jää paljon sanomatonta mutta puhuvaa tyhjyyttä ja kirjan henkinen yleisote on humaani, ihmistä kunnioittava. Kinnunen hakee lukijan huomiota taitavasti hallituilla kerronnallisilla keinoilla. Alleviivausta, huutoa tai julistusta ei tarvita. Yksitotisuuteenkin tekijä sortuu vain kerran ja tovin, kuvatessaan uskonnollisen yhteisön menoja hallitsevaa pappia kuin olisi itse piru kyseessä.

Käytännössä Kinnusen romaanin saama huomio tarkoittaa kasvavan kappalemyynnin ohella sitä, että kirja tulee haukkaamaan mittavan osan tänä vuonna jaettavista kirjallisuuspalkinnoista. Näistä tärkeimmät - Finlandia, Runeberg, Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto - jaetaan loppuvuodesta. Kalevi Jäntin, Jarkko Laineen ja Pohjoismaiden neuvoston kirjakekkereilläkin hoettaneen Kinnusen nimeä. Ehkä myös kirjallisuuden valtionpalkintoa jaettaessa Neljäntienristeys nousee vakavasti otettavien ehdokkaiden joukkoon.

Kunhan vain kustantajan markkinointikoneisto jaksaa pyörittää myllyä lopun vuotta samalla tempolla kuin tähän asti.

Palkinnot on tehty jaettaviksi ja Kinnusen teoksessa kyllä riittää jaettavaa. Pitäisin pienenä ihmeenä, jos sille ei tultaisi tarjoilemaan alkuruokana parhaan esikoisromaanin tunnustusta, aiemmin J. H. Erkon, nykyään Helsingin Sanomien nimeä kantavaa palkintoa. Siksi tässä ajassa kiinni Kinnusen romaani on: lähihistoriamme uudelleenluentaa yhdistettynä psykososiaalista olemustamme hallitsevien kulttuuristen konventioiden avaamiseen.

Ja tietenkin se, että Helsingin Sanomat nostaa teoksen niin näyttävästi esille, tekee siitä vaikeasti ohitettavan - eritoten, kun lehden nimeä kantavasta tunnustuksesta on kysymys.

Parhaan esikoisteoksen palkintoa on jaettu vuodesta 1964. Listaus palkinnon saajista on komeaa luettavaa. Joukosta löytyy Kari Aronpuro (Peltiset enkelit, 1964), Tytti Parras (Jojo, 1968), Daniel Katz (Kun isoisä Suomeen hiihti, 1969), Hans Selo (Diiva, 1970), Heikki Turunen (Simpauttaja, 1973) ja Matti Pulkkinen (Ja pesäpuu itki, 1977). Myös useimmista myöhemmistä palkinnonsaajista on tullut kestotähtiä kirjalliselle taivaallemme, näiden joukossa Olli Jalonen, Anja Kauranen, Anna-Leena Härkönen, Rosa Liksom tai Juha Seppälä.

Tuohon joukkoon Kinnunen omalla kisällintyöllään sopii aivan mainiosti. Kyky ottaa kirjoitetun kielen laaja rekisteri käyttöön yhdistää mainittuja kirjoittajia. Ja uskallus myös uudistaa ja ainakin varovaisella tavalla kyseenalaistaa totuttuja tarinankerronnan menetelmiä.

Syntymä ei tietenkään sellaisenaan riitä vielä tekemään esikoisesta valmista ihmistä, eikä kirjasta mestariteosta. Aika ja olosuhteet lopulta määrittävät mitä ja kenen kirjoja luetaan vuosienkin päästä. Mutta Kinnunen on hyvällä tiellä. Paljon mahdollista, että hänen ensimmäisestä lapsestaan vielä kasvaa se mensch, jota jälkipolvet katsovat kunnioituksesta yläviistoon.

Translate