30.3.2013

Hakusana: Kiusattu

Kiusaaminen, niin lapsiin kuin aikuisiinkin kohdistuvana väkivallan muotona on ollut arkista todellisuutta ties kuinka kauan ja uutisarvoista materiaalia jo pitkään. Sekä Suomessa että muualla maailmassa. Siksi onkin luontevaa, että kyseinen aihe on löytänyt tiensä myös kirjallisuuteen. New York Timesin kolumnistin mukaan kiusaamisesta on tullut kustantajille jo oikea kultakaivos.

Yhdysvalloissa kirjakauppojen hyllyt pursuavat teoksia, joissa kiusatut kertovat kokemuksistaan, ammattiauttajat opastavat uhreja uuden elämän alkuun tai kiusaajat itse ripittäytyvät. Kirjoja löytyy niin lapsille, nuorille kuin aikuisillekin. Tarjontaa riittää sekä tieto- että kaunokirjallisuuden puolella. Eikä loppua ole näkyvissä. Uusien teosten ohella tulossa on kiusaamista vastustavia media- ja julkisuuskampanjoita ja seminaareja, joiden rinnalla myydään taasen lisää kirjoja ja oppaita ja kaikkea mahdollista t-paidoista mukeihin. Näiden ohella luonnollisesti myös sosiaalinen media on mukana rakentamassa yhteistä keskustelunaihetta.

Lokakuussa jenkeissä järjestetään jopa konferenssi, joka keskittyy pelkästään kiusaamista käsittelevään kirjallisuuteen ja sen ympärillä pyörivään keskusteluun.

Hyvä asian puolesta on syytäkin taistella laajalla rintamalla. Tuloksena tästä kaikesta on moraalinen ja taloudellinen "win-win"-tilanne: vastenmielinen sosiaalinen ilmiö asetetaan debattiluupin alle, josta kirjailijat ja kustantajat hankkivat samalla elantonsa.

Markkinoiden tarve ei Timesin mukaan silti selitä kokonaan ilmiön laajuutta. Saattaa nimittäin olla niinkin, että hiljaisuutta, hitautta ja yksinäisyyttä vaativana taidemuotona kirjallisuus suorastaan kerää ympärilleen näitä nykyaikaisen sosiaalisen terrorismin uhreja. Kirjallisuus antaa kiusatuille äänen ja paikan, jossa peilata kokemuksiaan muiden kanssa. Kun henkilöhistoriallisella kokemuksella on yhteiskunnallinen tilaus, tuloksena on parhaimmassa tapauksessa nautittavaa esteettistä monimuotoisuutta.

Ajatus menee jotenkin niin, että kirjallisuus on kiusattujen ikioma kanava ja väylä, syy ulkopuolisuuteen ja uhrin asemaan sekä silta yli synkän virran.

Mitään tilastollista tukea tämänkaltaisille aatoksille ei taida löytyä. Mutta ilmiö sinänsä toistuu kaikkialla. Myös Suomi on tässä globaalissa trendissä hyvin mukana. Kuten tiedämme ja olemme voineet mediasta todeta. "Enkeli-Elisa" seurasi ulkomailta kopioitua tarinaa kiusaamisen seurauksena itsemurhaan päätyneestä nuoresta tytöstä. Ja vaikka tarinan aitous lopulta kyseenalaistettiin valppaiden toimittajien toimesta (ja palkittiin jopa vuoden juttuna), itse asia ei miksikään muuttunut. Elisalla on kohtalotoverinsa oikeassakin maailmassa.  

Pikainen haku oman alueeni kirjastoihin kertoo, että aihepiiriä valottavaa kirjallisuutta löytyy. Viimeaikaista suomenkielistä kauno- ja tietokirjallisuutta reilu 300 kappaletta, lapsille ja aikuisille suunnattuja teoksia koulu- ja työpaikkakiusaamisesta sekä narsistisista häiriköistä. MLL:n sivuilta löytyy niin ikään edustava kattaus kiusaamista käsittelevää kirjallisuutta, suurin osa 2000-luvun puolella ilmestyneitä.

Apu on lähellä. Valitettavasti yhtä lähellä kuin syy avun tarpeeseen.

27.3.2013

Paha kirja

"Kaiken kaikkiaan 'Huojuva talo' on merkillinen sekoitus viihteentasoisia ja erittäin hienoja ratkaisuja. Sitä tutkiessaan lukija on jatkuvasti kovalla koetuksella, ja hyvää löytääkseen täytyy joskus nähdä suunnattomasti vaivaa. Ken jaksaa loppuun asti, tulee kyllä monesti palkituksi, mutta sittenkin jää tästä romaanista sellainen kuva, että se kenties on kiintoisa kuriositeetti, jonka kohtaloksi silti tulee jäädä vaille suurta menestystä."

Näin profeetallisesti kirjoitti kriitikko Matti Paavilainen Helsingin Sanomissa syyskuussa 1963. Maria Jotuni oli ollut kuolleena tuolloin jo parikymmentä vuotta ja kyseisen romaanin kirjoittamisajankohtakin ulottui ammoiselle 30-luvulle. Kirjailijan jäämistöä tonkivat tahot olivat löytäneet vielä julkaisemattoman materiaalin joukosta käsikirjoituksen, joka nyt siis näki viimein päivänvalon.

Kaikki me tiedämme, että Paavilainen oli väärässä ainakin siinä, että Huojuva talo ei jäänyt kuriositeetiksi, vaan siitä muodostui lopulta se kirja, johon Jotunin nimi sittemmin on lähinnä yhdistetty. Aviohelvettiä kuvaavaa tarinaa on viety teattereiden lavoille ja televisioon, taskukirjapainoksia siitä otetaan edelleen.

Mielenkiintoinen kohtalo kirjalla on ollut tässäkin tapauksessa. Jotuni kirjoitti romaaniaan 20- ja 30-lukujen taitteessa ja lähetti sen Otavan romaanikilpailuun, jossa se ei menestynyt. Tästä suivaantuneena tai ehkä jostakin muusta syystä Jotuni tunki käsikirjoituksensa pimeään paikkaan, eikä enää eläessään asiaan palannut. Kun myöhempi aika nosti taasen romaanin parrasvaloon, se tapahtui tuolloin jo klassikkomaineen saavuttaneen kirjailijan kunniaksi.

Ja kuten klassikoille usein käy, aika on heitä kohtaan armoton. 60-luvun Suomessa oli jo koettu modernismin esteettiset hyökyaallot ja nuorisokulttuurin enteet. Samana vuonna Huojuvan talon kanssa Rintalan Sissiluutnantti hätkähdytti raadollisella sotakuvauksellaan ja Kihlmanin Sininen äiti repi auki seksuaalisia ja sosiaalisia arpia. Seuraavana vuonna Salaman Juhannustansseja tanssittiin jumalanpilkkasyytteitä ruotivassa raastuvassa, Mukan Maa on syntinen laulu paljasti pohjoisen Suomen uskonnollisten kinkereiden todelliset taustat ja Markku Lahtelan esikoisromaani Jumala pullossa siirsi proosamme postmoderniin aikaan.

Keskelle tätä kaikkea Jotunin teos ilmestyy kuin henkäyksenä lopullisesti kadonneesta ajasta ja siihen kytkeytyvistä ajattelu- ja toimintamalleista. Jälkimmäistä edustaa ainakin Jotunin ohjelmallinen tapa lomittaa kerrontaansa naisasiaa, ja miksei myös halukkuus psykologisoida ja selittää henkilöidensä käyttäytymistä. 60-lukulaisille Jotuni on näissä pyrkimyksissään aivan liian epäpoliittinen; hän ampuu katkaistulla haulikolla, kun olisi pitänyt käyttää tarkkuuskivääriä. Sama koskee tyyliä. Kritiikissään Paavilainen viittaa Jotunin tapaan "banalisoida" tarinaan sisältyviä tapahtumia ja kiusallista taipumusta toistoon tai liioitteluun. Mikä on tietenkin rike aikana, jolloin kirjailijan tehtävänä katsotaan olevan asioiden raportointi, kertovan lukijalle sen, mitä todella tapahtuu, kuten Saarikosken kuuluisassa runokokoelmassa (Mitä tapahtuu todella?, 1962) vasta hiljattain oli tivattu.

Kriitikon nihkeydestä huolimatta suuri yleisö luki Jotunia innosta hehkuen ja silmä kovana. Kirjassa kun nähtiin avainromaanin aineksia. Kirjoittiko Jotuni avioliitostaan tunnetun kirjallisuusmiehen, professorin ja kulttuurivaikuttajan Viljo Tarkiaisen kanssa?

Tänään Jotuni on nieltävissä ehkä hieman helpommin. Huojuvaan taloon sisältyvät väkivaltakohtaukset yllättävät silti rajuudessaan ja hermostuttavat asetelmallisuudellaan. Niiden realistisuus saa meidät selaamaan hieman tarkemmin iltapäivälehtien otsikoita ja löytämään niistä yhtymäkohtia maailmaan, joka ei ole kuitenkaan niin kaukana, vaikka fiktiota onkin.

Jotunin katseessa on myös jotakin, joka kylmää älyllisessä tarkkanäköisyydessä ja terävyydessä. Lyöntejä, iskuja, alistamista ja nöyryyttämistä vastaanottava nainen seuraa syrjäsilmällä piinaajansa toimintaa ja kuorii tätä auki kuin sipulia. Diagnoosi on jotakin, jota me tänään taidamme nimittää narsistiseksi persoonallisuushäiriöksi:

"Hänen pelinsä on pientä ja raukkamaista. Eihän hänen puheensa yleensä merkitse mitään. Sillä on joka päivä eri salatarkoituksensa ja eri päämääränsä. Ei selvittää ja selviytyä, vaan pettää ja hämmentää. Hän tahtoo vihansa ja virheensä aateloida aatteellisesti hyväksytyiksi. Hän kantaisi profeetan kaapuakin mieluummin kuin narrin. Toisten täytyisi nähdä hänet toisena, mahtavana, luovana henkenä, joka on ahtaissa oloissa traagillinen. Hänen iskulauseensa ovat kirjallisuudesta lainatut ja niissä on vapaan hengen väljyyttä. Hänen todistelunsa on epätoivoista näyttelyä. Hänen katsannossaan on yksi ainoa ihminen, minä, eikä hän tahdo menettää sitä, vaan kulkee yhä sankarina lavallaan minua varten." (s. 382-383.)

Paha, paha kirja.



11.3.2013

Rouva Rowling Bathissa

Historiallinen kylpyläkaupunki Bath läntisessä Englannissa tunnetaan nykyisin muustakin kuin vesien lotraamisesta tai Chaucerin Canterburyn tarinoista. Kaupungissa on järjestetty jo vuodesta 1948 lähtien maineeltaan mittavaa musiikkifestivaalia sekä kahtakin kirjallisuuteen keskittyvää tapahtumaa, maan suurinta lastenkirjallisuusfestivaalia sekä keväällä maaliskuussa kirjallisuushärdellien sarjan Brittein saarilla avaavaa festivaalia The Independent Bath Literature Festival.

Jälkimmäisen pääsponsorina on sanomalehti Independent, kuten arvata saattaa. Sen kohdalle sattui tänä vuonna mediajytky, kun vieraaksi saapui J. K. Rowling. Pottermanian päähahmo tuli signeeraamaan viimeisintä kirjaansa (Paikka vapaana) ja jutustelemaan ihailijoidensa kanssa. Tunnelma oli ennakolta kuin rock-staraa odottava ja järjestelyt asiallisen tiukat. Rowlingia lähestyville oli kerrottu, että kirjailija laittaa nimensä ainoastaan viimeisimpään teokseensa ja vain yhteen sellaiseen, ei ota vastaan erityistoiveita omistuskirjoituksen suhteen, eikä asettaudu kuvaan yhdessä faninsa kanssa. Ja kirja pitää sitten avata jo valmiiksi nimiösivulta, thank you.

Paikalla oli pitkä, pitkä jono asiakkaita, ikähaitari 18-25, useimmat naisia, jotka olivat ikääntyneet yhdessä Harry Potterin ja kumppaneiden kanssa.

Myöhemmin Rowling, joka ei juurikaan julkisuudessa esiinny, ponkaisi lavalle haastatteluun ja kertoili jopa suhteellisen laveasti elämästään ja kirjoittamisestaan. Tilaisuus oli tietenkin myyty loppuun jo ennakolta, mikä ei ole ihme, kun paikalle mahtui vain puolitoistatuhatta katsojaa.

Suuria salaisuuksia Rowling ei tilaisuudessa paljastanut. Kertoili teini-iän seksuaalisista kokemuksistaan (ensimmäinen kielisuudelma 12-vuotiaana), taidostaan kirjoittaa missä vain ja milloin vain (vaikka samassa autossa takapenkillä riitelevien lasten ja haukkuvan koiran kanssa) sekä Potter-kirjojen hysteerisestä vastaanotosta (jota hän itse vertasi beatlemaniaan).

Rankkojakin aiheita (huumeet, seksi, väkivalta) sisältävän ensimmäisen aikuisten romaaninsa Rowling kertoi syntyneen puhtaasta sanomisen tarpeesta, pohjautuen osittain häneen omiin kokemuksiinsa ja huolesta kaikesta siitä, mitä nykypäivän teinit joutuvat tänäpäivänä kohtaamaan. Ei siis mitään laskelmointia tässä. "En koskaan ajatellut, että nytpä kirjoitan kirjan, jossa on penis ja kaikkea muuta siihen liittyvää. Tämä kirja syntyi kirjoittamisen palosta."

Tällä hetkellä Rowling on rustaamassa taasen lastenkirjaa. Jatkoa Potterille ei ole tulossa, eikä tule, kuten Rowling on moneen kertaan todennut. Tekeillä on jotakin sellaista, joka on kohdistettu aivan pienille lapsille. Tämän tarkempaa emme tässä vaiheessa tiedä.

Potterin herättämä hysteria on ajoittain kauhistuttanut Rowlingsia. Myöskään Pottereiden kirjoittaminen ei aina ollut yhtä päivänpaistetta. Seurauksena oli silti suosio, jota hän oman arvionsa mukaan tuskin tulee enää ylittämään. Nykyään myös perhe asettaa omat rajoituksensa sille, miten syvälle kirjoittamaansa maailmaan Rowling pystyy unohtumaan. Tuota maailmaa hän silti aina kaipaa. Eikä vaihtaisi sitä mihinkään. Paitsi ehkä lapsiinsa. Sen hintana tosin olisi "äreä äiti".
 
Video Rowlingin vierailusta Bathissa löytyy tästä.


7.3.2013

Mielentila näyttämöllä

Andriy Zholdakin Turun Kaupunginteatteriin ohjaama Kirsikkapuisto on ollut, kuten hyvin tiedämme, onnettomien tähtien alla syntynyt produktio. Yhden päänäyttelijän vetäytyminen, tuotantoaikataulun venyminen, ohjaajan julkisuudessa esittämät moitteet näyttelijöille, ensi-iltaan tullleen näytelmän typistyminen aiotusta alkuperäisestä... Tässä mielessä lienee ihme, että Tshehovin näytelmä ylipäätään valmistui ja on jatkanut ohjelmistossa vielä syksystä tähän kevääseen.

Visuaalisuus ja kiihkeä näyttelijätyö lienee leimallista Zholdakia, ja näitä riittää myös Kirsikkapuistossa. Tshehovin teksteistä löytyvä melankolia, takertuminen menneisyyteen, ihmisten kyvyttömyys muutokseen ja kurkkuun takertuva nauru ovat läsnä Turun esityksessä. Hiekkaa ja sementinpalasia tippuu hapertuvan talon raunioista, kun kartanofasadin taakse sijoitetut henkilöt käyvät keskinäistä, huutojen, kuiskausten ja kulmikkaan elekielen hallitsemaa kamppailuaan elämästä. Kirsikkapuiston kätköistä Afrikan eläimet kurkistelevat ja tervehtivät kuin muistumana jostakin ihmiskunnan alkukodista, ehkä Paratiisista.

Zholdak kertoo ohjelmalehtisessä esityksen toimivan draamallisten tavoitteiden ohella omakuvana hänestä itsestään. Tämä tietenkin tekee kaikesta nähdystä vieläkin riipaisevampaa. Varsinkin, kun Kirsikkapuisto ei kykene kuin ajoittain korjaamaan sen suunnan, minkä näytelmä saa sen alkuhetkistä. Ohjaaja lisäsi vasta produktion loppuvaiheessa kokonaisuuteen mukaan otteen aiemmin sanomalehden sivuilla julkaisemastaan "Pienestä teatterimanifestista", ja samaan syssyyn leikkasi lopullisesta versiosta pois näytelmän kaksi ensimmäistä näytöstä. Lopputulos tyydyttää kyllä mielenkiintoisena ratkaisuna, mutta jättää silti hieman ikävän ja happaman jälkimaun.

Ohjaajan tuskastuminen näyttelijöihinsä ja omaan työhönsä tulee manifestin kautta selväksi. Ja selväksi käy myös se, että Tshehovin draamaan Zholdak ei ole tällä kertaa päässyt käsiksi aivan siten kuin oli ehkä ollut tarkoitus.

Niin, lopultakin: neljä ja puoli tuntia henkisen umpikujan rampauttamaa maisemaa alkaa kohta muistuttaa jo itseään. Muutamat mainiot äänimaailmaan puhaltavat tuulahdukset, valoilla aikaansaadut tunnetilan muutokset tai esinesymboliikka eivät silti katsojaa eheytä.

Väsymys jää jäljelle, kun kartanon portit lopulta lukitaan. Mikä lienee toisaalta hyvin tshehovilainen tunnetila. Jo yksistään sen kokeminen kannattaa, vaikka ei elähdytä.

3.3.2013

Avaimet päähän

Dan "Da Vinci -koodi" Brownin loppukeväästä ilmestyvän uuden romaanin mediarummutus on alkanut, ja sen perässä tulee myös heikompiäänisiä signaaleja. Näitä päästelevät tulevasta maailmanmenestyksestä hyötyä tavoittelevat tahot, joihin kuuluu amerikkalainen Greg Taylor (s. 1951).

Taylor on vielä lyhyellä kirjailijanurallaan julkaissut kolme romaania ja toiminut käsikirjoittajana parissa elokuvassa, joista kuuluisin on fantasiaseikkailufilmi Jumanji (1995). Taylorin esikoisromaani Killer Pizza ilmestyi 2009. Se on nuorille suunnattu kauhufiktio, jossa joukko pizzeriassa työskenteleviä teinejä käy tuimaa taistelua hirviöitä vastaan. Jatko-osa, Killer Pizza: The Slice, ilmestyi 2011.

Nyt Taylor on julkaissut toistaiseksi vain e-kirjana saatavan teoksen Inside Dan Brown's Inferno. Kustantajana on verkkokirjakauppa Amazon, ja kirjassa kerrotaan, kuten olettaa saattaa, Dan Brownin toukokuussa ilmestyvästä romaanista ja annetaan lukijalle avaimia sen kätkemien vihjeiden ja salaisuuksien ymmärtämiseen.

Kirjansa esipuheessa Taylor sanoo ryhtyneensä Brownin esimerkin innoittamana jahtiin, jossa etsitään kirjailijan jälkeensä jättämiä vihjeitä uuden romaanin sisällöstä tämän julkisuuteen laskemia lausuntoja ja kommentteja tulkitsemalla. Brownin omia verkkosivuja ja hänen henkilö- sekä teoshistoriaansa tiirikoimalla yritetään niin ikään avata tulevan romaanin lukkoja. Taustatietoa annetaan myös Dantesta ja myöhäiskeskiajan kulttuurista.

Tiedä sitten, kuinka lähelle Brownin käsikirjoitusta Taylor on päässyt, mutta kirjassaan hän väittää mm., että Dan Brownin verkkosivuilta löytyy video, jossa kirjailija itse vinkkaa joihinkin arvoituksiin. Video on tosin piilossa monien salaovien takana, joten kaikki sivuilla kävijät eivät sitä huomaa.

Taylor on myös vakuuttunut siitä, että Brownin kirjan globaali ilmestymispäivä, 14. toukokuuta 2013, on hyvinkin tietoisesti valittu. Katsokaas, kun tuo päivämäärä merkitään amerikkalaisittain 5.14.13. saadaan väärinpäin luettuna piin (π) arvoa merkitsevän lukujonon ensimmäiset tahdit 3,1415. Mikä tämän merkitys tulee lopulta olemaan Brownin romaanissa, jää nähtäväksi, mutta omansa sillä on, Taylor vakuuttaa.

Kun Brownin romaanin kansi jokin aika sitten julkaistiin näytille, sen laatinut taiteilija, Mike Windsor, sanoi halunneensa niin ikään pistää oman lusikkansa symbolisoppaan. Kannesta löytyy Danten muotokuvan, Firenzen modernin kaupunkisilhuetin ja arvoituksellisen, peilikirjoitukseen perustuvan kartan ohella Jumalaiseen näytelmään kuvatut helvetin eri piirit numerologisine vihjeineen. Danten hahmo yhdistyy paksuun punaiseen linjaan, joka kulkee ylhäältä alas kuin kaikkea halliten ja määräten. Tämä tuo tietenkin muistuman jo edellisestä romaanista löytyvästä Ruusulinjan etsinnästä, neitsyt Marian kultista ja muusta kristillisen mytologian läpivalaisemasta aineistosta.

Windsor on, toisin kuin Taylor, Brownin romaanin lukenut, ja kertoi rakentaneensa kannen yhdessä kirjailijan kanssa. Vihjeet ovat kuulemma kohdallaan. Hupi voi alkaa.

Ehkäpä ennen sitä voisi ottaa hyppysiinsä Danten kirjan, josta kaikki se, mistä kymmenet miljoonat lukijat tulevat muutaman kuukauden päästä hurmioitumaan, sai alkunsa. Totuus kun löytynee sieltä, kätkettynä Brownia paksumman historiallisen maakerroksen alle.

Translate