26.2.2013

Lukijoita ja rahaa


Jos Suomessa haluaa tulla bestseller-kirjailijaksi, maksavia asiakkaita pitäisi löytää reilu 20 000. Viime vuonna tähän ylsivät mm. Enni Mustonen (22 600), Virpi Hämeen-Anttila (22 800) ja Tuomas Kyrö (29 100). Kaikki kuuluvat suomalaisten kaunokirjailijoiden TOP 10-listalle, jonka kärjessä toki flirttaillaan hieman toisenlaisten lukujen kanssa. Sofi Oksasen uusinta romaania myytiin yli 100 000, kuten myös Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-voittajaa.

Ilkka Remeksen, Riikka Pulkkisen, Reijo Mäen ja Leena Lehtolaisen pankkisaldoa hellittiin 30-60 000 kappaleen myynnillä, mikä on hyvä saavutus sekin. Kyrön kohdalla on tosin huomattava, että häneltä löytyy kaksi kirjaa eniten myytyjen listalta, joten Kyrön yhteenlaskettu myynti on reilu 70 000 kirjaa.

Näiden lukujen päälle tulevat vielä pokkareilla saavutetut lukijamäärät. Oksasen (60 200) ja Juha Vuorisen (54 000) ohella iki-ihana E. L. James pärjää hyvin myös Suomessa (90 000). Äänikirjojen kiistämätön kuningas on Kyrö (11 000) ja e-kirjojen kuningattaren titteli menee Leena Lehtolaiselle (10 700), joskin Miika Nousiainen hengittää kahdella kirjallaan hyvänä kruununperijänä niskaan (8 000).

Suomalaisen kirjallisuuden topkymppiin pääsee siis löytämällä jostakin ne 20 000 ihmistä, jotka ostavat kirjasi. Jos yhden kovakantisen kirjan keskihinta on 25 euroa, voisi puolen miljoonan euron panostuksella saada nimensä kirkkaimpaan kymmenikköön. Siis jos kuvittelemme, että ostat itse omat kirjasi, sinulla on ulkopuolinen kustantaja, jonka kanssa olet neuvotellut normitekijänpalkkion (20 % kirjan arvonlisäverottomasta hinnasta) ja olisit valmis pulittamaan näin saamasi tuoton (90 000 euroa) lyhentämättömänä kirjailijuutesi hyväksi.

Tosin oman kirjan ostaminen kuulostaa aika epätoivoiselta...
 
Onneksi halvemmallakin pääsee, mikäli markkinointifirmoja on uskominen. Yhdysvaltalainen ResultSource (RSI) väittää kykenevänsä tekemään lähes mistä tahansa kirjasta jättimenestyksen. Siihen tarvitaan vain oikeanlaista markkinointistrategiaa, ja tietenkin ehkä myös tuote, jota kehtaa lukijoille kaupitella. Sekä sitä jotakin, mitä löytyy vain ja ainoastaan heiltä. Jälkimmäisen osuus koko reseptistä on 89 % (strategia 10 % ja tuote 1 %).

Näyttönä yhtiöltä löytyy pino taloutta, yrittäjyyttä, johtajuutta ja ihmissuhteita käsitteleviä oppaita, joita on myyty maailmalla miljoonia.

Ilmaista ei RSI:n palvelu ole. Joidenkin laskelmien mukaan Wall Street Journalin myyntilistoille pääsee maksamalla 50 000 euroa. New York Times on jo kalliimpaa. Juoksevien kulujen ja markkinointifirman palkkion jälkeen lasku kipuaa 160 000 euroon.

Muistettakoon, että kirjallisuuden missit ja kansikuvapojat eivät ole niitä, joiden tuottamista herkuista ala saa elantonsa. Siinä mielessä RSI:n kaltaiset yhtiöt ovat oikeilla jäljillä. Suomessa vuonna 2011 myydystä kirjallisuudesta kaunokirjallisuuden osuus oli vain hieman yli 15 %. Tieto- ja oppikirjat haukkaavat kakusta muhkeimman palan, kaksi kolmasosaa. Siitä riittää jyrsittävää myös niille, jotka eivät koskaan rikastu, mutta pysyvät silti leivän syrjässä kiinni.

Varallisuuden jakautuminen useammalle tuntuu tässäkin tuotantopiirissä jotenkin paljon reilummalta kuin se toinen, kirjallisuuden Gordon Gekkojen toteuttama "greed is good" vaihtoehto. Toisaalta, asiakkaathan tämänkin ratkaisevat, oikeassa kun ovat.

24.2.2013

Boydin Bond

Samaan aikaan, kun viimeisin Bond-elokuva lyö katsoennätyksiä maailmalla, Ian Flemingin oikeuksia valvova perikunta kertoo uuden Bond-romaanin ilmestyvän syyskuussa. Edellisen (Carte Blanche, 2011) kyhäsi kasaan amerikkalainen Jeffery Deaver, mutta nyt luotetaan brittiläiseen kynäniekkaan. Tekijänä on William Boyd (s. 1952), joka kuuluu saarivaltakunnan nykykirjallisuuden ei ehkä aivan terävimpään kärkeen, mutta tunnustettuihin tekijöihin yhtä kaikki.

Boyd on julkaissut aiemmin kymmenkunta teosta, jotka aiheiden käsittelytavan puolesta edustavat lähinnä yhteiskunnallista satiiria. Esikoisromaani Kelpo mies Afrikassa (1981; suom. 1983) kiinnosti brittiläistä siirtomaavaltaa tölväisevänä veijarikertomuksena muitakin kuin englantilaisia, ja Boydin myöhemmistä kirjoista ovat olleet ihastuneita eritoten ranskalaiset. Syynä tähän on paitsi se, että kirjailijalla itsellään on tapana viettää kesät Ranskassa, myös Boydin tapa löytää englantilaisuuden kipupisteet ja leikitellä toden ja fiktion välisillä asetelmilla. Ja olihan kirjailijan yhden tunnetuimman romaanin, Uudet tunnustukset (1987; suom. 1988) lähtökohtana Rousseaun omaelämäkerta ja siihen kytkeytyvät aikeet ja intohimot.

Boydin tulevasta Bond-seikkailusta ei ole julkisuuteen annettu ilmestymispäivän lisäksi muuta tietoa kuin, että tarina tulee sijoittumaan vuoteen 1969, jolloin agenttimme on 45-vuotias. Skyfallin retroilme tulee näin saamaan jatkoa myös kirjallisessa muodossa, mikä on varmaankin lohduttavaa niille, joiden mielestä maailma luisui alamäkeen väritelevisiolähetysten myötä.

Tyhmempää ei ole myöskään se, että Boyd osaa itseironian jalon taidon. Sehän se synnytti pitkät jonot elokuvateattereiden kassoille. Miksei siis myös kirjakauppojen oville?

19.2.2013

Tsunami teekupissa

Terry Deary (s. 1946) on brittiläinen lastenkirjailija, joka on julkaissut yli 200 kirjaa. Näitä on myyty maailmalla kymmeniä miljoonia. Dearyn tuotanto koostuu lähinnä lapsille suunnatuista historiallisista tietokirjoista. Näistä pohjimmiltaan totuuspohjaisista, vitsikkäitä yksityiskohtia ja mielikuvitusta ruokkivista tarinoista muinaisista taisteluista, hallitsijoista ja hovien juonitteluista kertovista jutuista muokattiin 2009 Horrible Histories -niminen televisiosarja, josta tuli suunnaton hitti saarivaltiossa. Sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa ja katsojamäärät liikkuvat 400 000:n paremmalla puolella.

Dearyn kertomukset ja niistä tehty sarja kulkevat Monthy Pythonin ja Mustan Kyyn jalanjäljissä, parodisessa lajityypissä, jonka britit niin hyvin hallitsevat. Siinä sivussa lapset oppivat historiaa, naurunpyrskähdysten voimalla.

Vaikka Dearyn kirjat herättävät lähinnä myönteisiä mielikuvia, herra itse osaa ärsyttämisen jalon taidon. Jokunen vuosi sitten hän paasasi lasten koulunkäyntiä vastaan ("kun lapsi täyttää 11, hän oppii tämän jälkeen kaiken tarpeellisen menemällä töihin"), ja samoihin aikoihin myös historiantutkijat saivat toimia Dearyn sylkykuppina. Hän vertasi heitä kieroihin ja omaa etuaan ajaviin poliitikkoihin, jotka esiintyvät asiantuntijoina pyrkien pohjimmiltaan kuitenkin pönkittämään vain oman akateemisen asemansa.

Aivan hiljattain Deary loihe lausumaan, että yleiset kirjastot saavat hänen puolestaan mennä. Ei ole kuulemma enää mitään perusteita sille, että veronmaksajat, kirjailijat ja kustantajat kustantavat palvelun, jonka kirjastoa käyttävät asiakkaat saisivat maksaa omasta taskustaan. "Emme enää elä viktoriaanista aikaa, jolloin kirjastot huolehtivat kansan lukutaidon kehittämisestä." Julkinen tuki olisikin suunnattava sähköisiin lukulaitteisiin. Sen sijaan, että valtiovalta ja kunnat tuhlaavat miljoonia kirjastorakennuksiin, henkilökunnan palkkoihin ja hankintoihin, rahat voitaisiin suunnata mobiiliteknologiaan. Jokaiselle lapselle oma e-lukulaite, jolloin lukeminen voi tapahtua missä ja milloin tahansa.

Useimmat ovat olleet tietenkin äimistyneitä Dearyn näkemyksistä, jo siltäkin kannalta, että hänen omat kirjansa ovat olleet vuosia maan kirjastoista eniten lainattujen teosten kärjessä. Kirjastojen käyttäjinä britit ovat myös ihan kelpo sakkia. Eivät tietenkään pärjää suomalaisille, mutta asukaskohtaisilla lainamäärillä mitattuna (2005) hyvää ruotsalaista tasoa. Kun Suomessa jokainen sielu tekee 19 lainausta per vuosi, Britanniassa (ja Ruotsissa) luku on 6. Tällä määrällä taakse jäävät niin Norja (4), Saksa (4), Ranska (3) kuin Espanja(1).

Deary itse katsoo vain avanneensa keskustelun, jota nyt jotkut kirjailijan nimeämät "pikkusieluiset keskinkertaisuudet" pyrkivät tukahduttamaan. Maailma muuttuu ja kirjastojen on muututtava sen mukana, tai poistuttava näyttämöltä, Deary summaa ja kieltäytyy julkisesta debatista kiireisiinsä vedoten. Kalenteri on täynnä, eikä "minulla ole aikaa turhanpäiväiseen ja -aikaiseen keskusteluun aiheesta, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään."

Ja Britanniassa kun ollaan, koko kohu on Dearyn mielestä vesilasin sijasta vain "myrsky teekupissa". Ihmisten tulee maksaa viihteestä, ja sitähän kirjatkin Dearyn mielestä ovat, viihdeteollisuutta.

Brittein saarilta on ennenkin tullut manner-Eurooppaan tuulten mukana levottomia aloitteita (kuten uusliberalismi), joten nyt on syytä olla tarkkana. Ainakin upean kirjastolaitoksemme puolesta.

10.2.2013

Danny-boy juoksee taas

Tämän vuoden mielenkiintoisiin uutuuksiin lukeutuu Stephen Kingin laatima jatko-osa kauhuromaaniklassikolle Hohto (1977). Doctor Sleep ilmestyy syyskuussa, ja kertoo nyt keski-ikäiseksi varttuneesta Danny-pojasta, joka käyttää telekineettisiä kykyjään kuolemansairaiden ihmisten hyväksi.

Romaanin myötä King palaa juurilleen eli kauhukertomusten äärelle. Hohto oli Kingin uran ensimmäinen suuri kaupallinen menestys ja sementoi hänen maineensa lukijoita säikyttävien tarinoiden laatijana. Sittemmin romaaneja on kertynyt viitisenkymmentä ja lyhytkertomuksia satoja, sekä kauhun että trillereiden, tieteistarinoiden kuin muunkintyyppisten aiheiden tiimoilta. Viimeisin, vasta suomeksikin ilmestynyt 11/22/63 oli poliittinen fantasia Kennedyn murhasta.

King väläytti jo muutama vuosi sitten mahdollisuutta jatkaa tarinaa siitä, mihin Hohto aikoinaan jäi. Monet olivat sitä häneltä jo kysyneet ja aprikoineet, miten mielenvikaisen isänsä kynsistä selvinneen pojan elämä noista rankoista ajoista oli sujunut. Oliko Dannysta tullut isänsä kaltainen juoppo vai jotakin muuta? Lopulta King taipui ja lupasi kertoa asioiden "todellisen" laidan, jos lukijat sitä kerta haluavat.

Syksyllä saamme siis tietää, mitä Dannystä on tullut ja kuinka sinut hän on maailman ja kykyjensä kanssa. Lähistöllä häärii nimittäin salaperäinen lahko, joka metsästää Dannyn kaltaisia "hohdokkaita".

Entertainment Weeklylle antamassaan haastattelussa King kertoi halunneensa testata vielä kerran kykeneekö hän säikyttämään lukijoilta "p-t housuun": "Halusin palata niihin inhottaviin, pelottaviin juttuihin, joilla joskus aloitin. Saas nähdä, miten tässä onnistuin. Itse olen kyllä kirjaan tyytyväinen. Muussa tapauksessa se olisikin jäänyt julkaisematta."

8.2.2013

Bridget Jonesin kolmas tuleminen

Tästä kohuttiin tiedotusvälineissä jo menneenä syksynä, mutta mitä pitemmälle kuluva vuosi jolkottaa, sitä kiihkeämmin alkaa kirjallisuuden markkinointikoneisto tikuttaa.

Bridget Jonesin päiväkirjoilla maailmanmaineen saavuttanut Helen Fielding (s. 1958) julkaisee uuden romaanin tulevana syksynä. Edellisestä on jo vierähtänyt yli kolmetoista vuotta, joten miljoonat lukijat lienevät onnensa kukkuloilla. Englantilaisen kolmikymppisen Bridgetin parisuhdeongelmia sekä päihde- ja ruokailutottumuksia seuraavia kahta romaania (ilm. 1996 ja 1999) on ostettu maailmalla 15 miljoonaa kappaletta, joten asiakaspotentiaalia riittää. 2000-luvulla tehdyt elokuvat (Zellweger, Grant, Firth) eivät nekään ole olleet haitaksi kirjojen pitämiseksi esillä.

Muutama vuosi sitten Fielding ryhtyi laatimaan uudestaan lehtikolumneja Independentiin, jossa alkuperäiset Bridget Jones-tarinatkin saivat alkunsa. Keskushenkilö oli edelleen sama, mutta puhetta ja porua viinasta tai kaloreista oli hieman vähennetty. Bridget alkoi odottaa lasta, joten elämää hallitsevat teemat olivat sen mukaiset.

Uuden kirjan sisällöstä ei ole kerrottu oikeastaan mitään. Bridgetin elämä on edelleen sosiaalisia solmuja täynnä ja hän elänee nelikymppisen avovaimon ja äidin arkea Lontoossa. Mutta kenen kanssa ja miten, siinäpä jännitettävää meille kaikille.

Kustantajan edustaja ei sanojaan säästele mainostaessaan kirjallista tähteään: "Helen Fielding kykenee tavoittamaan modernin naisen tunnot paremmin kuin kukaan. Hän on hauska ja sydämellinen, ja hän kykenee tulkitsemaan elämää sen ytimeen terävästi pureutuen. Olen jo pitkään miettinyt mitä Bridget Jonesille tänään kuuluu, ja olen lievästi sanottuna innoissani siitä, että kohta saan sen tietää."

Niin mekin.

6.2.2013

Kirjankannen viemää

Viisikymmentä vuotta sitten, helmikuun 11. päivänä vuonna 1963, amerikkalainen kirjailija Sylvia Plath siirsi omatoimisesti itsensä todellisuuden tuolle puolen. Henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa kärvistellyt kolmikymppinen kirjailija oli ehtinyt saada pienen kirjallisen piirin huomiota avoimen tunnustuksellisilla runoillaan. Vain muutama viikko ennen kuolemaa julkaistiin myös Plathin esikoisromaani The Bell Jar (pseudonyymillä Victoria Lucas) jossa hän kuvaa päähenkilönsä suulla elämää masennuskausien ja tukahduttavan ulkomaailman puristuksissa.

Sittemmin Plathista on tullut, lukuisten postuumien julkaisujen kautta, amerikkalaisen uuden runouden ikoni, jonka asemaa erityisesti feministisen kirjallisuuden kaanonissa on huolella varjeltu. Plathin aviomies, englantilainen runoilija Ted Hughes on puolestaan saanut kantaa roiston viittaa ja toimia tyyppiesimerkkinä maskuliinisen vallankäytön hirmuisuudesta. Hughesin viaksi on luettu niin Plathin päätyminen itsemurhaan kuin rahastaminen kuolleen vaimonsa jälkeensä jättämillä runoilla.

Tämä kaikki taustaksi sille, mistä nyt on noussut kohu.

Kysymys on siitä, että Plathin kustantaja on ottanut juhlapainoksen tämän romaanista ja pistänyt kanteen kuvan, joka herättää tunteita. Kustantajan mielestä kuva naisesta ehostamassa peilin ääressä itseään heijastaa kirjan sisältöä ja toimii sisäänheittävänä efektinä niille, jotka eivät Plathiin ole aiemmin tutustuneet. Vastustajien näkökulma on tietenkin päinvastainen. Heidän mielestään kansi on loukkaus paitsi Plathia itseään kohtaan myös naislukijoita halveeraava. "Jos Plath ei olisi jo tappanut itseään, hän tekisi sen nyt", tai kuten eräskin tuohtunut toteaa: "Mitä tästä naiset voivat muuta päätellä kuin, että 'f*** you'?"

"Chick lit" on se lajityyppi, johon Plathin teoksen uusintapainos assosioituu. Vintagemainen, tyylillinen muotilehtimukaelma tuntuu kertovan, että kirjassa kerrotaan naisen kuoppaisesta tiestä miesten maailmassa, mitä takakanteen painettu sisältökuvaus myös alleviivaa. Mikään ei näytä kertovan romaanin todellisesta aiheesta, naisesta sosiaalisten rooliodotustensa vankina ja depressiossaan rypevän ihmisen synkästä maailmankuvasta.

Kustantajan iloista väitettä uusista lukijasukupolvista ja Plathin kirjailijamaineen kohottamisesta eivät kovin monet tunnu uskovan. Myynnissä on kustantajan naislukijoille suuntaamaa naishöttöä, jonka tuotteistamiseen kätkeytyy kaikki se, mitä vastaan Plath monien muiden mukana joutui kamppailemaan koko lyhyen elämänsä ajan.

Kannesta riippumatta tai siitä johtuen, kustantajan antaman tiedon mukaan kauppa käy hyvin.

On Bell Jarista aiemminkin uusintapainoksia uusine kansineen otettu. Poliittinen korrektius ja sensitiivisyys olivat niissä vain ehkä paremmin esille. Vai mitä tuumaatte näistä:






4.2.2013

Ihmisluonnon oppitunti

Viime vuonna ei Suomessa ainakaan mainittavan näkyvästi muistettu naapurimaamme suuren pojan, August Strindbergin poismenoa, joka tapahtui tosin jo sata vuotta sitten, mutta olisi sellaisenaan kelvannut monen monituisen seminaarin ja bakkanaalin sisällöksi.

Myös meillä.

Strindberg kun on jotakin sellaista, jota ei Pohjoismaista juurikaan löydy: kansainvälisesti merkittävä kirjailija.

Strindberg uudisti modernia draamaa, oli kärkevä prosaisti, runoilija, kelvollinen kuvataiteilija, tiedemies, mystikko ja... no, ehkä myös hieman hullu. Lähin ajallinen vertailukohta löytyy Norjasta, jossa Ibsen taisteli samanveroisesti konventioiden tuulimyllyjä vastaan. Ainakin jälkipolvien silmissä molemmat herrat voittivat kamppailun, joka taisi lopulta muistuttaa enemmän sisällissotaa.

Sellainen sota kylvää tuhoa myös siviilipuolelle. Strindbergin kiukusta saivat osansa hänen lähimpänsä, eturintamassa naiset, joihin tämä ei koskaan löytänyt luontevaa suhtautumistapaa. Vaikka todellisuus olisi saattanut olla jotakin muuta, meille ovat jääneet vain ne sanat, joista tuoksuu määrittelemätön pelko, uhkaukset, epäily, vainoharhaisuus ja viha.

Ruotsissa Strindberg oli kiistelty ja kunnioitettu jo elinaikanaan. Ja on sitä edelleen. Mutta jos näyttävää, vuoden 2012 juhlallisuuksia merkkaavaa nettisivua on uskominen, kovin moni naapureistamme on tänään Strindbergiinsä tyytyväinen. Hänet tuntee koko maailma, Australiasta Valko-Venäjälle.

Suomessa ainakin Turun kaupunginteatteri osallistui omalla panoksellaan Strindbergin muistamiseen Aavesonaatilla, jonka ensi-iltaa vietettiin marraskuussa 2012. Juha Siltasen itsensä kääntämä ja ohjaama esitys Strindbergin ehkä arvoituksellisemmasta draamasta ei kikkaile ohjauksellisilla tempuilla, mutta on kokonaisuutena tasapainoista katsottavaa. Tarina ihmisistä elämänvalheidensa äärellä kylmää paitsi sanomallaan myös puhuttelevuudellaan. Draama on kirjoitettu 1900-luvun alussa, mutta ei ole menettänyt mitään yleisinhimillisyydestään.

Darwin, Freud, Zola, Schopenhaeur, Swedenborg ja lopulta myös ranskalainen symbolismi tai saksalainen ekspressionismi ovat ne langat, joista Strindberg draamansa kutoo. Ihmiset pettävät ja huijaavat toisiaan, kätkeytyvät väärien henkilöllisyyksien taakse, sepittävät itselleen menneisyyden ja iskevät kiinni kuin petoeläimet epäillessään jäävänsä kiinni. Jossakin elää unelma toisesta, paremmasta elämästä, mutta sekin osoittautuu lopulta harhaksi ja mahdottomaksi saavuttaa. Jos ei kroppa petä, niin sitten mieli.

Tätä kaikkea ihanaa voi vielä nähdä kevään aikana Turussa. Suosittelen lämpimästi. Erityisesti heille, jotka miettivät, mitä se on se näyttelijän karisma. Näytelmän pääosassa on nimittäin Pekka Laiho, ja häneltä sitä löytyy, karismaa.

Translate