Sivut

19.1.2012

Rakkaus on laava

Rakkaus asuu yksityiskohdissa.

Honoré de Balzac (1799-1850) tunnetaan realistina, materialistina, rahan, liiketalouden, tunteiden ja nautintoaineiden aiheuttamien oireiden kuvaajana. Mutta onhan hän, kuten kaikki suuret kirjailijat, paljon muutakin.

Balzacin Laakson lilja eksyi käsiini (miten niin eksyi?) 176 vuotta ilmestymisestään. Aikansa romaani, varmastikin. Tarina nuoresta miehestä, joka rakastuu itseään hieman vanhempaan, naimisissa olevaan naiseen, on silti ikuinen. Tässä se on kerrottu kuitenkin hieman toisin kuin mihin ehkä olemme tottuneet.

Romaani ilmestyi 1835, keskellä Balzacin vimmaista luomistahtia. Samana vuonna hän julkaisi pari muutakin romaania, joista Ukko Goriot lienee tunnetuin. Balzacin tavoitteena oli, kuten lukion äidinkielen tunnilta muistamme, tiivistää Ranskan Napoleonin jälkeisen ajan yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri romaaneihin ja kertomuksiin. Lopputulosta hän kutsui nimellä Inhimillinen komedia. Valmista ei tullut koskaan, mutta mittava pinkka sisällöllisesti mittavia ja tyylinsä puolesta mallikkaita teoksia.

Realismi on se tyylisuunta, johon Balzac yleensä liitetään. Itse hän omi lähimmät vaikutteensa romantikoilta, joista Walter Scott oli ehkä läheisin. Ihmisten ulkoinen habitus kiinnostaa, kyllä, sekä näiden asema sosiaalisessa hierarkiassa, mutta myös näiden tekemät moraaliset valinnat ja sisuksista kumpuavat tunne-tsunamit.

Siinä mielessä myös Balzacin kohdalla ollaan tyylisuuntien välimaastossa. Romantikkojen hurjimmista mielialahöyryistä ja kerronnan ADHD-asenteesta on jo päästy ja saatu tilalle rakenteellista rauhallisuutta, josta huokuu ajatus suunnitelman ja järjestyksen olemassaolosta. ”Minä kyllä kerron, malttakaahan, mutta kaikki aikanaan ja omassa paikassaan.”

Laakson liljassa rakkaus on laava – kuten Suomi-iskelmässä lauletaan – ja ihmisen tunnerekisterin kaikki ääripäät käytössä. Ja ne yksityiskohdat, joissa ihmisen katse viipyy ja viipyy ja viipyy, niistä tämä kaikki rakentuu.

Maailma ympärillä katoaa, kun rakastunut nuori mies hyväilee kaikilla aisteillaan - etäisesti, tottahan toki - rakastettuaan:

Hänen sielunsa hengähdys kuului tavujen taitteissa, aivan niin kuin huilun ääni muuttuu näppäimen painalluksesta. Hän lausui i-loppuiset päätteet niin, että se pani ajattelemaan jonkun linnun laulua. Hänen lausumanaan suhuäänne oli kuin hyväilyä, ja se tapa, millä hän kävi t äänteiden kimppuun, oli merkkinä despoottisesta sydämestä. Näin hän tietämättään venytti sanojen merkitystä ja sai kuulijansa sielun siirtymään yli-inhimilliseen maailmaan… Katseeni sai herkutella kyllikseen liukuen pitkin kaunista keskustelijatarta, se puristi häntä uumilta suuteli hänen jalkojaan ja leikitteli hänen hiustensa kiharoissa… Hänen kasvonsa ovat niitä, joiden kuvaamiseen vaaditaan sellaista taiteilijaa, jota ei ole olemassa, sellaista, jonka käsi osaa värein esittää kajastusta sisäisestä tulesta, osaa kuvata tätä valousvaa, jonka olemassaolon tiede kieltää, johon ei ole sanaa, mutta jonka rakastunut mies näkee… Nenän piirteet henkevöittivät hänen kasvonsa, jotka muodoltaan olivat soikeat ja väriltään verrattavissa valkeisiin kamelioihin, mutta poskilla kasvot punertuivat kuin vaaleanpunainen, viehkeä ruusu… Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen kätensä kuperine kynsineen oli pitkä, ja niin kuin antiikin kuvapatsaissa, kynsiliha kaartui peittämään osan kynttä… Hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen, kuin metsän asukkaan…

Tätä kaikkea voitaneen kommentoida Wordin sanoin: ”Suuri määrä alisteisia sivulauseita saattaa tehdä virkkeestä pitkän ja vaikealukuisen.”



Honoré de Balzac: Laakson lilja. Suom. Reino Hakamies. Otava 1961.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Translate