Sivut

1.2.2011

Kirjailijan elämä

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun J. D. Salinger erkani tästä maailmasta, elettyään pitkän (91 vuotta) ja melkein tavanomaisen elämän. Mikä ei ole huono saavutus ihmiseltä, jonka tunnetuinta romaania (Sieppari ruispellossa, ilm. 1951) on myyty maailmalla reilu 65 miljoonaa kopiota.

Salingerin salaisuus oli siinä, että hän otti hatkat. Jätti taakseen älymystöpiirit, kirjalliset agentit ja yli-innokkaat lukijat, jotka olivat asettamassa hänen ylleen kulttikirjailijan seppelettä.

Kuuluisuuden sijaan hän keskittyi fanittamaan tennistä, hampurilaisia ja bussiretkiä Niagaran putouksille. Hän piti myös puutarhanhoidosta ja nautti seurata televisiosta uusintoja brittisarjasta Kahdenkerroksen väkeä.

Olihan hänelläkin hetkensä, rikkoutuneet avioliitot, ongelmalliset suhteet omiin lapsiinsa, uskonnolliset etsikkoretket.

Salingeria kohtaan tunnettu kiinnostus epäilemättä vain kasvaa ajan myötä. Tuoreet elämänkerrat kertaavat tämän julkisuudesta vetäytyneen "erakon" vaiheita. Tuloksena on ollut lähinnä skandaaleja karttavia, hiljaa nieltyjä pettymyksiä ja yllätyksellistä yllätyksettömyyttä. Pöytälaatikkoon ei ilmeisesti koskaan kirjoitettu mitään suurta tilinpäätöstä, eikä aikaiseen vetäytymiseen "hiljaisuuteen" liittynyt koskettavaa dramatiikkaa.

Kirjailija otti ja lähti. Se oli loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden mielestä kirjailijan tulee edes yrittää elää kirjailijan elämä. Julkisuudessa.

1 kommentti:

  1. AJATUSLEIKKIÄ NIETZSCHEN, BECKETTIN JA SIEPPARIN KESKEN

    Yritän lukea Beckettiä, tällä kertaa Molloyta, mutta se vaatii minulta liikaa uskonnollista mieltä: tämä synkkyyden apostolius, lannistunut maahan tuijottelu, jumalan ja tarkoituksen katoamisen romantiikka; absurdius uskonnon korvikkeena; totisuuteen verhottu hengellinen pettymys...

    Kuvittelen Nietzschen lukemassa Beckettiä ja uskon, että hän olisi nähnyt tässä liikaa kristillistä reaktiivisuutta; kaunaa tyhjyyttä kohtaan. Mutta siihenhän synkkyyden ja tarkoituksettomuuden apostolius aina perustuu, kaunaan tyhjyyttä kohtaan. Nietzschen mielestä Beckettin tyhjyys olisi ollut itsetarkoituksellisen pimeää, eikä siinä hänen mielestään olisi ollut vähäisintäkään vetovoimaa ilman uskonnollista kaikupohjaa.

    Sitä vastoin Salingerin Siepparia hän olisi rakastanut. Gaulfieldin vapauttavaa epäluotettavuutta vailla kaunaista vakavuutta.

    Caulfield kertoo olevansa äidinkielen nero, joka kirjoittaa opiskelutovereidensa aineita ja olevansa myös pakonomainen valehtelija. Ehkä hän siis on joko lukijan odotukset tiedostava tyylittelijä (josta lukijan hyväuskoisuutta halveksuva sarkasmikaan ei ole poissuljettu) tai sitten naiivi rehvastelija, joka kirjoittaa juuri niin kuin valehtelee. Ja kun vielä Hucleberry Finn kurkistaa tekstistä ja Twainin kosketus kielii tyylinsä poikamaiseksi puhekieleksi naamioineesta taiturista, ehdottomasti kypsemmästä kuin mitä Caulfieldin kertomana annetaan ymmärtää...

    Onko siis Gaulfieldiä ollenkaan olemassa? Tai jos on niin missä? Kun ei tiedä, missä ja miksi joku kertoo, ei myöskään tiedä kuka tämä joku on. Ehkä romaanin "tosin" henkilö onkin tyhjäksi paikaksi jäävä sepittäjä, jota on kertakaikkisen mahdotonta kuvitella edes itselleen. Samalla tietenkin on lakattava uskomasta myös Caulfield tyyliin. Tyyli kun on aina jonkun "tutuksi" olettamani olemisen tapa ja siksi siinäkin vielä uskoo liikaa tyylin tekijään. Siepparissa tyyli kuitenkin - edellä mainituista syistä - leijuu kummallisesti, eikä mielikuva tahdo löytää vakaata paikkaa. Siepparin synnyttämät kuvat katoavat samalla kun ne ilmestyvät...

    Salinger itse ei halunnut romaanistaan tehtävän elokuvaa. En tiedä hänen syitään, mutta joka tapauksessa hän oli oikeassa: Sieppari on mahdoton kuvattavaksi. Ehkä uskollisin tulkinta olisi puhuva pää, mutta silloinkin ilmaan täytyisi jättää kysymys, kenen se on. Katoava Caulfield vie mukanaan kaiken näkyvän, imee itseensä kuvattavan valon.

    Mutta tässä valon puutteessa ei ole mitään kaunaista, ei mitään pettymystä olemassaoloa kohtaan. Se merkitsee (mieli)kuvista vapautuneen lukemisen harjoittamista, uudistumisen loputonta iloa. Viedessään kuvilta valon, Sieppari juuri näyttää valon rajattomuuden ja hengittää kuin elämä. Lukemisen katoamatonta pistettä on turha edes etsiä. Se vain pilaisi lukemisen ilon... vapaan lukemisen taidon! Sieppari ruispellossa on "valottomassa" ilossaan nietzscheläisintä, mitä kuvitella saattaa.
    -
    * Kirjoitus perustuu Arto Schroderuksen suomennokseen. Saarikosken suomennosta en ole lukenut.

    VastaaPoista

Translate