26.2.2011

Minun Kafkani

Kuten hyvin tiedämme, Franz Kafkan hyvä ystävä Max Brod jätti aikoinaan omaan arvoonsa kirjailijan viimeisen toiveen ja päätti säästää Kafkan käsikirjoitukset nuotiolta. Tuon petturuuden ansiota lienee ainakin se, että minulla - kuten miljoonilla muilla - on kahvimuki, jossa lukee jotakin Kafkaan liittyvää. Niin, ja se t-paita.

Brodin laittamattomasta teosta on taitettu peistä jo kohta sata vuotta, mutta eittämätön tosiasia tietenkin on, että ilman sitä maailma olisi menettänyt yhden Kafkan ja saanut ehkä tilalle tusinan onnettomia tunareita. Siis ne samat ahdistuksen, yksinäisyyden ja vinon maailmankuvan raskauttamat raapustajat, jotka se sai joka tapauksessa.

Viimeisen käänne Kafka-koodissa tapahtui 2007, kun Max Brodin sihteeri ja rakastajatar otti ja kuoli. Brod oli nimittäin testamentannut Kafkan jäämistön tälle ja tämä edelleen kahdelle tyttärelleen. Tyttäret päättivät pistää rahoiksi ja tarjoutuivat myymään käsikirjoitukset kilohinnalla ja parhaiten tarjoavalle. Omena ei tässä tapauksessa ollut tosin pudonnut kauaksi puusta, koska tyttöjen äiti oli luopunut Oikeusjutun käsikirjoituksesta jo 1988. Kauppahinta oli ollut reilu 2 miljoonaa dollaria.

Asian käsittely on vielä kesken, koska kiistaan on liittynyt korkean tason toimijoita. Israelin kansalliskirjasto ja Saksan kirjallisuusarkisto vaativat kumpikin Kafkan jäämistöä itselleen. Edellinen sen perusteella, että Kafka oli juutalainen ja hänen tuotantonsa on modernin Euroopan juutalaista kirjallista perintöä. Jälkimmäinen siltä pohjalta, että Kafka kirjoitti tuotantonsa saksaksi ja se on näin keskeinen osa saksankielisen kirjallisuuden historiaa.

Asian tekee mutkikkaan riemukkaaksi, suorastaan kafkamaiseksi, se että Kafka oli itse asiassa tsekkiläinen kirjailija, joka kyllä kirjoitti saksaksi, mutta kovin huonosti ja itsensäkin mielestä epävarmasti. Saksasta hän tunsi parhaiten Berliinin, senkin vain lyhyen vierailun perusteella. Totta, hän oli juutalainen ja jonkin aikaa kiinnostunutkin jiddisinkielisestä teatterista ja kulttuurista. Mutta juutalaisuuteen tai sionismiin hän suhtautui vähintäänkin varauksellisesti, eikä voinut kuvitellakaan itseään Palestiinaan, jonne monet tuon ajan juutalaisaktivistit haikailivat.

Joten, jos joku väittää omistavansa Kafkan, hänellä voi olla vaikeuksia esittää todisteita väitteensä tueksi. Kafkan kirjoituksiahan ei edes pitäisi olla olemassa, eikä nuori herra viihtynyt oikein kansallisessa tai kielellisessä roolissaankaan. Synnyinmaassaan Tsekissä hän edusti kielellistä ja rodullista vähemmistöä, ei mennyt koskaan naimisiin, eikä jättänyt jälkeensä lapsia.

Itse asiassa, se mitä nämä Kafkan papereiden kanssa aprikoivat tyttäret ovat tekemässä, kuulostaa sopivan absurdilta. Luulen, että Kafka olisi tästä pitänyt. Että hänen koko tuotantonsa pistetään myyntiin kirjalliselle lihatiskille. Ostaja määrätköön tavaralle kilohinnan. Ja valmistakoon siitä sitten itselleen jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Aiheesta enemmän: Judith Butler: Who Owns Kafka?

21.2.2011

Maailma huomenna

Vuonna 2036 Euroopan valtakeskittymä sijoittuu pohjoiseen. Euroopan unioni on lakkautettu ja Skandinavia, Ranska, Saksa, Benelux-maat ja Puola muodostavat Pohjoisen Unionin, joka pitää nälänhädässä kituvat Välimeren valtiot ulkopuolellaan. Sisiliaa kansoittavat pohjoisesta Afrikasta saapuneet pakolaiset ja Espanja, pohjoinen osa Italiaa ja Turkki yrittävät tulla toimeen omillaan. Ne ovat Iso-Britannian tavoin luoneet itselleen mittavan ydinasearsenaalin ja tyytyvät lähinnä varmistamaan oman selustansa.

Ilmaston lämpeneminen on johtanut siihen, että Venäjästä on tullut itäisen Euroopan ja Aasian vilja-aitta. Sen rajoilla sisällissodasta toipunut Kiina kyttää mahdollisuutta päästä käsiksi ruokavarastoihin, joita se tarvitsee väestönsä ruokkimiseen. Intia, Bangladesh ja Pakistan kärsivät nälänhädästä, tulvista, rankkasateista ja hirmumyrskyistä. Japanista on tullut ydinasevaltio.

Lähi-idässä Arabian islamilainen tasavalta yrittää sopeutua öljynloppumisen jälkeiseen tilanteeseen. Ihmiset siirtyvät pois ja jäljelle jääneille joudutaan hankkimaan elintarvikkeet kalliilla hinnalla muualta. Afrikassa väestö kasvaa ja kamppailee elintilasta.

Amerikassa Kanada ja Yhdysvallat suojelevat tarpeitaan kiinteällä liittolaissuhteella. Meksiko on jäänyt lainsuojattoman asemaan pohjoisen ja etelän välille. Brasilia ja Argentiina muodostavat maanosan eteläisen voimakaksikon.

Ilmaston osalta maapallo elää vuonna 2036 tilanteessa, jossa seuraukset ovat näkyvissä mutta kehitykseen voidaan vaikuttaa vain radikaaleilla toimenpiteillä. Lämpötilan nousu on sulattanut ikiroudan peittämän alueet ja voimistanut kasvihuonekaasujen vapautumista. Teollistumiseen ja kasvun ideologiaan perustunut läntinen elämäntapa on tullut tiensä päähän.

Skenaario on kanadalaisen lehtimiehen ja sotahistorioitsijan Gwynne Dyerin (s. 1943) viimeisimmästä teoksesta. Dyer on monissa kirjoituksissaan käsitellyt niin Lähi-idän tilannetta, Afganistanin sotaa kuin ilmastonmuutosta ja sen vaikutuksia.

Mutta ei hätää, tämä on vain yksi monista villin mielikuvituksen tuottamista visioista. Keskitytään nyt vain nauttimaan pakkastalvesta ja seuraamaan televisiosta Arabikatua.

9.2.2011

Jo riittää!

Ranskan kirjamarkkinoilla kuohuu. Syksystä lähtien mistään muusta ei ole puhuttukaan kuin eräästä parinkymmenen sivun pamfletista, joka kehoittaa ihmisiä ilmaisemaan suuttumuksensa julki. "Indignez Vous!", kirjoitelma huutaa etusivullaan. "Suuttukaa", närkästykää", "olkaa vihaisia".

Pamfletin laatija on 93-vuotias Stéphane Hessel, joka raivoaa rahan valtaa ja köyhyyttä vastaan sekä ihmisoikeuksien ja planeetan hyvinvoinnin puolesta. Tähän mennessä kirjoituksen menekki on ollut reilu miljoona kappaletta. Kadunvarsien kioskit myyvät sitä kolmen euron kappalehintaan. Hessel itse on jatkanut rähinöintiä verkkolehtien palstoilla ja televisiossa.

Ihan mikään tavallinen patonginpurija Hessel ei sentään ole, vaikka elääkin nyt ensimmäistä varttiaan superjulkkuna. Hänen isänsä oli tunnettu saksalainen lehtimies ja kirjailija Franz Hessel (1880-1941), joka käänsi Proustia saksaksi, työskenteli Berliinissä yhdessä Walter Benjaminin ja muiden tunnettujen vasemmistointellektuellien kanssa, esitteli flanöörin jaloa ajantappo-aatetta saksalaisille lukijoille ja julkaisi romaaneja ja raportteja. 40-luvulla hänet kuskattiin keskitysleirille.

Poika Stéphane Hessel emigroitui vanhempineen Hitlerin valtaantulon jälkeen Ranskaan, osallistui vastarintataisteluun, vangittiin ja joutui kohta keskitysleirille ja vielä toisellekin. Sodan jälkeen hän toimi diplomaattitehtävissä YK:ssa.

On siis helppo uskoa Hesselin sanoman aitouteen, kun hän ihmettelee tätä niukkuuden aikaa, jossa ihmiset joutuvat elämään samaan aikaan, kun toisaalla ja toisille rahaa tulee sisään ovista ja ikkunoista. Hessel itse on vallankumouksen lapsia, syntynyt 1917, ja ominut ranskalaisille ominaisen kumousmentaliteetin. Ihmisten on aika ryhtyä kapinaan, hän vaatii. Periksi ei saa antaa! Valta takaisin kansalle! Alas monopolikapitalismi!

Ranskalainen porvari nukkuu huonosti. Ja nyt myös saksalainen, kun Hesselin teksti käännettiin pikapikaa saksaksi. Miten on suomalaisen porvarin unen laita?

3.2.2011

Kulttuuripopulismi tulee ja voittaa!

Lähi-idässä tehdään parhaillaan vallankumouksia ja työkaluna - sirppinä ja vasarana - toimii sosiaalinen media. Mikäli on uskominen Guardian -lehteen kirjoittavaa Neal Gableria sosiaalinen media määrää tahdin myös sille, ketkä lännessä marssivat kulttuurikeskustelun etujoukoissa.

Facebookin, Twitterin ja muiden vastaavankaltaisten medioiden myötä elämme kulttuuripopulismin aikakautta. "Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, suoranainen velvollisuus jopa jakaa se muiden kanssa", Gabler toteaa.

Gablerin purkaus lähtee liikkeelle huomiosta, jonka hän on tehnyt seuratessaan yhdysvaltalaisten kriitikoiden käyttäytymistä viimeisten vuosien aikana. He ovat nimittäin olleet hämmentävän yksimielisiä siitä, mitkä elokuvat, kirjat, televisiosarjat kuuluvat niihin kaikkein "parhaimpiin". Kun valtaosa kriitikoista valitsee samat tuotteet suosikkilistalleen, kansa sen sijaan ryntää ostamaan ja kuluttamaan ihan muunkaltaisia nimikkeitä.

Joten, kriitikot rakastavat Fincherin elokuvaa The Social Network, Jonathan Franzenin viimeisintä romaania ja Scorsesen HBO:lle ohjaamaa sarjaa Boardwalk Empire. Mutta yleisö ei näille suinkaan lämmennyt. Gablerin mielestä kysymys on syvemmästä ja historiallisesta kuilusta kriitikoiden ja nk. tavallisen kansan välillä.

Yhdysvalloissa rotko korkean ja matalan kulttuurin välillä on aina ollut syvä ja taistelu kansan maun puolesta on yhdistetty taisteluun itsenäisyyden ja demokratian puolesta. Ensiksi vastassa olivat englantilaiset ja heidän eurosnobistinen imperialisminsa, myöhemmin ylikouluttautuneet elitistit ja heidän tarpeensa kertoa ihmisille, miten näiden tulisi elää, käyttäytyä ja ajatella.

Gabler toteaa, että populaarikulttuuri lopulta voitti tuon taistelun ihmisten sieluista, mutta ei poistanut historiaan juurtunutta epäluuloa ja inhoa osapuolten välillä. Taistelu jatkuu. Kriitikot ryhmittäytyvät kuin yhtenä joukkona tiettyjen ja tietynkaltaisten taidepläjäysten taakse ja näkevät uhkana paitsi "aivottomuutta" levittävät massatuotteet myös uuden median, internetin ja blogit ja kaiken sellaisen, joka uhkaa heidän omaa valta-asemaansa.

Mutta rajat murtuvat ja mikään ei voi enää estää kansan ääntä tulemasta esille. Valta on siirtynyt makutuomareilta tavallisille ihmisille, jotka twiittaavat, "tykkäävät" ja tekstittävät toisilleen sen, mitä kriitikot eivät enää tavoita.

Täällä kylmässä Pohjolassa me tulemme kovaa vauhtia suuren maailman perässä. Syvään juurtunut herraviha kyllä pitää huolen tästä. Kriitikot: vapiskaa!

1.2.2011

Kirjailijan elämä

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun J. D. Salinger erkani tästä maailmasta, elettyään pitkän (91 vuotta) ja melkein tavanomaisen elämän. Mikä ei ole huono saavutus ihmiseltä, jonka tunnetuinta romaania (Sieppari ruispellossa, ilm. 1951) on myyty maailmalla reilu 65 miljoonaa kopiota.

Salingerin salaisuus oli siinä, että hän otti hatkat. Jätti taakseen älymystöpiirit, kirjalliset agentit ja yli-innokkaat lukijat, jotka olivat asettamassa hänen ylleen kulttikirjailijan seppelettä.

Kuuluisuuden sijaan hän keskittyi fanittamaan tennistä, hampurilaisia ja bussiretkiä Niagaran putouksille. Hän piti myös puutarhanhoidosta ja nautti seurata televisiosta uusintoja brittisarjasta Kahdenkerroksen väkeä.

Olihan hänelläkin hetkensä, rikkoutuneet avioliitot, ongelmalliset suhteet omiin lapsiinsa, uskonnolliset etsikkoretket.

Salingeria kohtaan tunnettu kiinnostus epäilemättä vain kasvaa ajan myötä. Tuoreet elämänkerrat kertaavat tämän julkisuudesta vetäytyneen "erakon" vaiheita. Tuloksena on ollut lähinnä skandaaleja karttavia, hiljaa nieltyjä pettymyksiä ja yllätyksellistä yllätyksettömyyttä. Pöytälaatikkoon ei ilmeisesti koskaan kirjoitettu mitään suurta tilinpäätöstä, eikä aikaiseen vetäytymiseen "hiljaisuuteen" liittynyt koskettavaa dramatiikkaa.

Kirjailija otti ja lähti. Se oli loukkaus kaikkia niitä kohtaan, joiden mielestä kirjailijan tulee edes yrittää elää kirjailijan elämä. Julkisuudessa.

Translate