30.9.2010

Vampyyrit

Vampyyreistä on tullut pikavauhtia osa modernia mytologiaa, nykyään jopa arkipäivän kuvastoa. Kiitos Stephenie Meyerin Houkutus-kirjasarjan suosion, ja sitä seuranneen elokuva- ja televisiotuotannon. Kaupungilla kävellessä virnistelevät ja irvistävät, veren tahrimat kulmahampaat tulevat vastaan kulmasta kuin kulmasta.

Irlantilainen Bram Stoker siirsi aikoinaan (1897) Draculan tarinan romaanin muotoon ja sai paljon jäljittelijöitä peräänsä, niin kirjallisuuden kuin elokuvan puolelta. Mutta vasta 1970-luvulla verenimijästä muotoutui se populaarikulttuurin ikoni, jonka me tunnemme paremmin kuin hyvin. Samalla hänet alettiin nähdä lajityypillisenä hahmona.

Anne Ricen Vampyyrikronikat (1976-2003) oli ensimmäinen vakavampi yritys muokata vampyyriaiheesta kirjallisesti kestävämpää tuotetta. Sen ensimmäinen osa, Veren vangit (Interview with the Vampire, suom. 1992), pyyhki pölyt Stokerin vampyrologiasta ja loi oman koodistonsa päälle.

Tästä koodistosta me saamme nauttia tänään.

Sen mukaan vampyyrit ovat hieman alakuloisia, filosofiaan taipuvaisia, kohtaloonsa sidottuja traagisia hahmoja, joiden yllä leijuu romanttinen vire. Rice itse lisäsi keitokseen vielä seksuaalisia konnotaatioita, joissa ei kaihdettu sadomasokistisia tai homoeroottisiakaan vivahteita.

Tänään luettuna Rice vaikuttaa hieman hitaalta, uskaltaisin jopa väittää: tylsältä. Päähenkilön murjotus on tiettyyn rajaan asti kiehtovaa, mutta alkaa muutaman sadan sivun jälkeen jo ärsyttää. Yllättävää on romaaniin sisältyvä pedofilinen vihjailu, mikä tietenkin osaltaa korostaa teoksen yleisgroteskia sävyä. 2000-luvun populaarituotteeksi Veren vangeista ei silti olisi. Viihderomaaniksi se on aivan liian monitasoinen.

Taseiden ja tulosten turmelema kustannustoimittaja napsaisi kokonaisuudesta alta aikayksikön ainakin sata sivua pois.

Mutta mistä tämä viehtymys teräviin kulmahampaisiin tulee? Jostakin syvältä ja kaukaa. Tarinoiden ja myyttien alkulähteeltä, pelosta omaan sisäiseen maailmaamme... Mitä tapahtuu, kun nekin kuorrutetaan teinitason kysymyksillä. Ei ainakaan vastauksia.

Anne Rice: Veren vangit. Suom. Hanna Tarkka. Otava 2009 (1992).

25.9.2010

Kesälukija

Kesä oli kuuma ja hikinen ja pitkä kuin vuosi.
   Suomalainen lukija herkisteli aamuleppeän laiturin nokassa Tabermannin runoja lukien, siirsi sitten katseensa taivaalla ohilipuviin pilviin ja kiinnitti huomionsa fractuksen muotoon. Aamupalan yhteydessä hän hymyili Reijo Mäen miehisille nokkeluuksille ja matkalla mökin ulkohuussiin ihmetteli Ozzy Osbournen vaiherikasta elämää.
   Myöhemmin, lounasajan lähestyessä Elizabeth Gilbertin muistelmat nostattivat ruokahalua siinä määrin, että edes Harris Charlainen verenimijät eivät kyenneet sitä poistamaan. Hynysen kirjoitukset toivat mieleen nuoruusvuodet. Iltapäivään tultaessa, kun vaimon käsistä oli irronnut Oksanen, silmäiltiin Kunnasta ja käytiin keskustelua vauvoista, menneistä ja ehkä tulevistakin. Irvingin siirtolaiskuvauksen kautta muisteltiin sinisen hetken koittaessa Amerikkaan joskus lähtenyttä isoisoisää.
   Jens Lapiduksen ja Jo Nesbön dekkarit kuluivat käsissä kuin aika, ja ennen kuin huomattiinkaan esikoinen oli siirtynyt Riordanin fantasiasta Meyerin vampyyreihin, ja ehkä takaisinkin. Yöhön kuitenkin.



Suomalainen keskivertokesälukija on herkkä, runokypsä, pää pilvissä kulkeva miehistä uhoa pönkittävä, julkkiksista, yksityisetsivistä ja rikoksista kiksinsä saava nautiskelija, joka tykkää vampyyreistä ja vauvoista sekä samoista kirjoista kuin muutkin kaltaisensa.

Mikäli tulkitsemme Mitä Suomi lukee listaa oikein.

22.9.2010

Irwin

Taiteessa ja elämässä sävyillä on merkitystä.

Kuuntelin hiljattain Matti Johannes Koivun jo parin vuoden takaista äänitettä Irwinin tunnetuiksi tekemistä ralleista. Siis näitä lähinnä kitaralla säestettyjä versioita sellaisista lauluista kuin Ei tippa tapa, Las Palmas, Lievestuoreen Liisa, Työmiehen lauantai tai Vain elämää.


Kuunnellessa Irwinin rehvakkaanoloinen laulu humisee taustalla kuin kaikuna Koivun lakoniselle ja hieman surumieliselle tulkinnalle. Hämmentävää huomata, miten jätkämäisestä uhosta tulee tyhjää puhetta, ryyppäämistä, rälläämistä ja rillumareimeininkiä ylistävästä räkätyksestä kaipuuta ja inhimillistä epäonnistumista kuittaavaa kipua.

Kuin toteutuksesta olisi riisuttu se kulttuurinen konteksti, jossa näitä lauluja on totuttu arvioimaan. Jäljelle jää melodian ydin, ja sen uudet sävyt. Vexi Salmen laululyriikka nousee Irwinin sävellysten ilmiasuksi ja paljastaa jotakin itsestään. Sen saman vanhan tarinan elämästä jossakin upottavan suon ja saavuttamattoman satumaan välissä.

Menettämättä mitään itsestään Irwin Goodmanin lauluista tulee jotakin... enemmän.

Matti Johannes Koivu: Irwin Goodmanin lauluja. m. dulor 2008.

1.9.2010

Getting high...

Jossakin päin Serbiaa pidettiin hiljattain suuri trumpettifestivaali. Tilaisuus sai paikalla olleen Hesarin toimittajan herkistymään: "Kajahtaneelta tiedemieheltä näyttävä Shantel loikkaa yleisön niskaan sätkimään. Ihmiset heittelevät kuperkeikkoja ja itkevät riemusta... Seksuaalisuus hyökkää pintaan. Kaksi tyttöä tanssii sylikkäin kadulla, toiselta melkein kuoriutuvat bikinit päältä. Trumpetisti hiipii väliin ja töräyttää kysyvästi... Nuori mies kiipeää trumpetinsoittajan patsaan harteille ja pyörittää paitaansa. Pylvään nokassa seisoo toinen ja viuhuttaa munaansa... Ihmiset anelevat kaikki neljä torvea korvaansa, sulkevat silmänsä ja huutavat tietämättä itsestään mitään. Yksi polvistunut poika vetää paitaansa ylös, jotta huumaava ääni leviäisi koko kehoon. Kun aistit sumenevat, hän on koko maailmankaikkeus... Ja ihminen pelkää olla hullu. Mutta hulluus on meissä kaikissa, eikä syvällä vihreiden vuorten sylissä ole mitään pelättävää."

Seuraavan päivän lehdessä oli arvio Tapiola Sinfoniettan konsertista. Näin: "Jean Sibeliuksen vimeiset sinfoniat peräjälkeen esitettyinä tarjoavat puhdistautumisriitin, jossa liha muuttuu hengeksi ja ilma ohenee äärimmilleen. Nousemme niin korkealle, että keuhkot hätääntyvät, ruumiin kuolevaisuus käy pakahduttavan selväksi ja maan vetovoima alkaa väistyä uusien voimakenttien myötä."

Kutsuisiko tätä nyt uusromanttiseksi vai uusimpressionistiseksi kritiikiksi? Ehkä elämme uuden aikakauden kynnyksellä myös journalistisen mittapuun mukaan. Rationalismi taipuu irrationalismiksi, ekstaattisesta kokemuksesta tulee tavoite, jota estetiikan perässä juoksevat kriitikot pyrkivät jäljittelemään myös kirjoituksissaan.

Tulee muistuma 70-luvulle ja Neil Youngin lauluun, jossa maataan täysikuu silmissä, silmäillään luontoäidin tepastelua, bändi soittaa päässä, avaruusalukset kelluvat ilmassa ja ollaan muutenkin ihan pihalla.

Translate