Kriitikko ei ole ammatti

Tämän vuoden Kuopio tanssii ja soi -festivaali teki monella tapaa mielenkiintoisen avauksen antamalla muutamalle tanssia huonosti tuntevalle kirjoittajalle mahdollisuuden toimia kriitikkona. Ajatuksena oli herättää nk. tavallisen ihmisen uteliaisuutta suurelle yleisölle ei-niin-hyvin-tunnettua taidemuotoa kohtaan. Sekä tietenkin voittaa puolelle uusia yleisöjä.

Halukkuus toimia kriitikkona oli kuulemma suurta. Parinsadan tarjokkaan joukosta valittiin ne kuusi, joiden teksteihin on voitu tutustua Savon Sanomien nettisivuilla. Kriitikoksi pääsemisen ehtona oli se, että ei tuntenut ennestään tanssitaidetta.

Sinänsä varmasti hyvää tarkoittava ele herättää ajatuksia siitä, miten kriitikon ammattitaitoon suhtaudutaan. Tietenkin on niin, että meillä kaikilla taidetta kokevilla on myös ajatuksia siitä, mitä milloinkin koemme, kun taiteen äärelle pääsemme. Mutta ehkä kriitikko parhaimmillaan tekee hieman muutakin kuin kertoo sen, mitä itse kullakin hetkellä kokemastaan ajattelee.

Kritiikki on aina ollut altavastaajan asemassa. Taiteilijoita se useimmiten ärsyttää, lukijoista puhumattakaan. Kriitikot ovat yksinään saaneet puolustaa ammattikuntansa kunniaa ja ylipäätään toimintaedellytyksiään. Kuopion tapaus osoittaa hyvin sen, miten ohuella langalla taiteen vastaanottamisen ammattilaiset taiteilevat. Kun kulttuuri kuuluu kaikille, kun kulttuuripolitiikkaa on viimeiset vuosikymmenet laadittu asiakkaan näkökulmasta, on vain luonnollista, että kulttuurialan ammattirakennetta aletaan muokata tarpeita vastaaviksi.

Taiteen tekemisessä ja taiteen vastaanotossa äärimmäinen omakohtaisuus ja "puhtaus" on nyt se tekijä, jonka perään huudetaan. Siksi ammattikritiikki vetäytyy sanomalehtien palstoilta, siksi taiteen- ja kulttuurialan koulutus on vaikeuksissa. Miksi kouluttaa ihmisiä johonkin sellaiseen, johon meillä kaikilla on pätevyys ihan luonnostaan?

Oltaisiinpa tässäkin asiassa loppuun asti loogisia. Miltä kuulostaisi päivä pankinjohtajana? Tai viikko lainlaatijana? Tunti sydänkirurgina?