26.3.2010

Kultahattu


Tämä oli se elokuva, jossa Robert Redford näytteli hymyään ja Mia Farrow nilkkojaan. Oli vuosi 1974, ja elokuva voitti kaksi Oscaria. Puvustuksesta ja musiikista. Elokuvan käsikirjoituksen oli laatinut Coppola.

En tiedä elokuvasta, mutta ainakin romaani (ilm. 1925) toimii edelleen. Tietenkin se vahvistaa niitä mielikuvia, joita itse kullakin on nk. jazz-aikakaudesta, ja yltäkylläisyydessä elävien vätysten maailma on juuri sellainen kuin sen tulee ollakin: turmeltunut, tympäännyttävä ja sisäsiittoinen.

Mutta Fitzgeraldin ote aiheeseen ja henkilöihinsä on virkistävän kyyninen: Hänen keskittymisensä oli pateettista, ja näytti siltä kuin hänen itsekylläisyytensä, joka ilmeni selvemmin kuin ennen, ei olisi enää riittänyt hänelle.

Tarina on ohut, juoni draamallisesti epäkelpo ja lopun traagiset tapahtuvat hyppäävät silmille kuin äkäiset katseet aamuruuhkassa. Mutta tunnelman luomisessa Fitzgerald on mestari. Ja henkilöhahmojen määrittely osuu ytimeen: Hänen vaimonsa oli kimeä, raukea, sievä ja pöyristyttävä... Hänen kulmakarvansa oli nypitty ja siten vedetty uudelleen pirteämpään kulmaan, mutta luonnon ponnistelut entisen suunnan palauttamiseksi antoivat hänen kasvoilleen sekavan leiman... Se oli ääni, jota korva seuraa jokaista vivahdetta myöten, ikäänkuin jokainen lause olisi sävelmä, jota ei koskaan soiteta uudelleen.

Mutta mitä ihmettä varten romaaniin on sijoitettu suomalainen nainen, joka toimii kertojan taloudenhoitajana ja mutisee "suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä"? Kertoja on vuokrannut maaseudulta vaatimattoman talon, omistaa koiran (kunnes se karkaa), vanhan auton ja hänen apunaan on siis tuo suomalainen piika, josta ei käy selville onko tämä nuori vai vanha. Ehkäpä suomalaisuus toimii tässä elintason määreenä ja symboloi kertojan vierautta suhteessa ympärillään olevaan ökymaailmaan. Romaanin kuluessa selviää myös se, että kertojan vuokraama talo oli ympäristönsä "rikka silmässä". Tosin pieni sellainen.

Vanha talo, koira, autonrämä ja suomalainen köksä. Jazz-aikakauden eksotiikkaa.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. Suom. Marja Niiniluoto. Otava 2009.

21.3.2010

Alan Wake


Suomalaisen nykykulttuurin laajin vientituote on kohta täällä, tai siis: siellä. Se ei ole Tero Saarisen uusi tanssiteos, ei Kaija Saariahon viimeisin sävellys, ei yhdenkään nykytaiteilijan retrospektiivi. Eikä sillä ole mitään tekemistä oopperan, muotoilun tai arkkitehtuurin kanssa.

Se on Alan Wake, suomalaisen peliteollisuuden kuumin nimi. Tuottajana sama yhtiö, Remedy, jonka puljusta syntyi aikoinaan (2001, 2003) Max Payne. Peli sekin.

Kuten nykyaikaiselle tietokonepelille kuuluu, Wakeen kätkeytyy juonellinen tarina. Sen käsikirjoittaja Sami Järvi markkinoi luovaa teostaan Lehdessä (HS 21.3.) kertomalla, että kyseessä on psykologinen trilleri amerikkalaisesta kauhukirjailijasta, jonka kirjoittamat tarinat alkavat muuntua todeksi. Wake tullaan julkaisemaan Microsoftin pelikonsolille Xbox 360.

Voimme siis huokaista helpotuksesta. Suomalainen kulttuuri kulkee kovaa kyytiä maailmalla. Alan Wake, amerikkalainen kauhukirjailijasankari saa varmasti Microsoftin softassa kaikkien kuluttajien katseet suuntaamaan Suomeen ja ihmettelemään pohjoisen kansan omintakeista huum... kulttuuria.

Luova luokka on täällä!

20.3.2010

Brookner



Tuli muistuma 80-luvulta, kun luin hiljattain Anita Brooknerin (s. 1928) Booker-palkitun romaanin Rantahotelli. Teoshan ilmestyi alkujaan 1984, ja herätti paljon ihastusta. Ehkäpä vanhanaikaisen, viipyilevän kerrontansa takia. Ja varmasti myös siksi, että Brooknerin alter ego, Edith Hope, tarkkailee ympäristöään kuin tutkija mikroskooppinsa alla kiemurtelevia olioita.

Sveitsiläisessä hotellissa oman elämäntilanteensa kiemuroita pakoileva englantilainen kirjailijatar tapaa enemmän tai vähemmän kuutamolla kulkevia hahmoja, ja on vähällä ajautua jo eräänkin kanssa suhteeseen. Kuin hälyttävänä esimerkkinä siitä, minkälaisiin oljenkorsiin me olemme vaarassa tarrautua, jos emme pidä varaamme.

Tunne itsesi, ojensivat jo varhaiset kreikkalaiset.

Brooknerin romaani kyllä toimii edelleen. Hieman se vaatii kärsivällisyyttä, mutta vain ihan pikkaisen, juuri sen verran kuin 80-luvulta voi odottaa. Tyylillinen sekamelska on tässä romaanikirjallisuutta edustavimmillaan: Mannin dekadenssia muistuttava hotelli sesonkikauden päättymishetkellä ja henkilökohtaisia skismojaan peittelevät henkilöhahmot, joita kertojan viileänkirkas katse viiltelee.



Anita Brookner: Rantahotelli. Suom. Eva Siikarla. Otava 2009.

18.3.2010

Kafka


Kafka... En muista koskaan nähneeni kuvaa nauravasta Kafkasta?

Eihän siihen aikaa kuvissa juurikaan naureskeltu, mutta silti. Kafka luovutti parhaimmassa tapauksessa vain vinon virneen, kuin kysyen: Ihanko totta?

Kirjallisuuden maailmassa paitsi kirjoilla myös kuvilla on merkityksensä. Niiden avulla määritetään tekstien sisältöä. Kafka ei naura, koska hänen tarinansa ovat niin outoja, tavalliselle järjelle käsittämättömiä, vinksahtaneita. Siis: modernistisia.

Kafka on virallisesti vakava. Hänet on jähmetetty muiden klassikkojen ohella totiseksi toteemiksi.

Kaikki, mikä on vaikeata, vaatii ponnistelua. Ja ponnistelu taasen... siinä väsyy. Ei paljoa naurata.

Mutta kyllä Kafka nauroi, varmaankin aika paljon, tai ainakin sen verran kuin viitsi naamaansa väännellä. Meille hän nauraa edelleen, kirjojensa ja tarinoidensa kautta. Kokeilkaa vaikka: lukekaa Kafkaa humoristina. Groteskit, burleskit, skitsofreniset tilanteet toimivat komiikan pohjana. Jota asiallinen, realistinen kerronta vain korostaa. Kuin Buster Keaton olisi ryhtynyt puhumaan.

Kirjallisuudenhistorian suurimpien humoristien joukkoon Kafkaa ei ehkä ole syytä nostaa. Mutta kyllä hänelle siellä joku paikkaa lämpimänä pitää. Ehkä Twain? Tai Sterne? Tai oma Kilpemme, toinen hankalasti määriteltävä viivasuu.

Ja lähellä naurua - tietenkin - on, kuten koomikolle sopii, suru, viha, kärsimys, inho, yksinäisyys, planeetan kylmyys.

Tyhjä nauru kammottavalle elämälle. Siitä ei vitsi parane.

14.3.2010

Kännykkäkirjallisuus


Iloinen viesti Kiinasta: "Nyt kenestä tahansa voi tulla kirjailija!"

Hesarissa mielenkiintoinen juttu kännykkäkirjallisuudesta (14.3.). Pääosassa 29-vuotias Zhang Wei, jolla on miljoonaluokan lukijakunta ja tuotanto käsittää reilu sata teosta. Vuosiansiot 300 000 euron luokkaa.

Homma menee niin, että kirjailija kirjoittaa tekstinsä pienissä osissa kustantajan nettisivuille, josta halukkaat voivat sen ostaa ja lukea tekstin kännykästään. Tuotto jaetaan kustantajan, operaattorin ja kirjoittajan kesken. Kiinassa näitä on-line ostajia, siis lukijoita, on reilu 160 miljoonaa.

Netti muokkaa paitsi kustantamisen malleja myös lukemista. Kännykästä luettavan tekstin pitänee olla laadittu nimenomaan kännykkäkokemusta ajatellen. Aivan yhtä tyhjää ja tylyä kuin lukea Shakespearea sähkökirjan muodossa olisi tutustua Kiveen tai viimeisimpään Hyryyn oman kännykän kautta. Näiden uusien välineiden avulla tehdään kirjallisuudenhistoriaa tässä ja nyt. Kuka ehtii ensiksi? Kuka määrittää kännykkäkirjallisuuden esteettisen mallin?

Vai ovatko kiinalaiset jo tämän tehneet? Käännetään Zhang Wein tekstit nokiaksi, nyt heti! Jotta meistä kaikista voisi tulla kirjailijoita.

11.3.2010

Pastissi


Helsingin yliopistossa tarkistetaan maaliskuun lopulla Sanna Nyqvistin kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja, joka käsittelee pastissin ongelmaa kirjallisuudessa. Eli, kun kirjailija vääntelee ja kääntelee tietoisesti jotakin aiemmin kirjoitettua tekstiä ja laatii sen pohjalta oman versionsa, hänen tuotostaan voidaan kutsua pastissiksi tuosta toisesta tekstistä. Erityisesti postmodernistiset romaanit ovat harjoittaneet tätä paljon.

Kirjallisuuden maailmassa tyylin jäljittelyyn, imitointiin tai lainaamiseen on aina suhtauduttu hieman nuivasti. Viimeisin esimerkki löytyy Saksasta, jossa vasta teini-ikäisen Helene Hegemannin esikoisromaanista Axolotl Roadkill nousi häly sen paljastuessa suurelta osin kopioksi teksteistä, jotka oli otettu suoraan internetistä. Siis plagiaatiksi.

Kirjallisuuden puritaanien mielestä Hegemann toimi epärehellisesti ja moraalittomasti, koska hän ei etukäteen kertonut käyttämistään lainauksista ja sitaateista.

Hyvä silti muistaa, kuten monet ovat muistuttaneet, että kirjallisuuden maailmassa teksteistä rakentuvat tekstit ovat aina olleet läsnä. Hegemann teki siis sen, minkä monet ovat tehneet monta kertaa jo paljon ennen häntä: lainanneet toisten laatimia tekstejä omiin tarkoitusperiinsä.

Onhan tähän meilläkin kiinnitetty huomiota. Muutama vuosi sitten kohistiin Anja Snellmannin romaanista, jonka keskeinen idea oli otettu tutkimuksesta, jota ei kuitenkaan romaanissa mainittu.

Pastissi, plagiaatti... alkuperäisyyden idea tunkeutuu kirjalliseen keskusteluun takaoven kautta. Mielenkiintoista, että me edelleenkin haluamme nähdä unta kirjailijasta, joka kertoo meille jotakin, jota kukaan ei ole koskaan kertonut aiemmin.

Hegemann-kohun taustalla taitaa olla myös asetelma, jossa internet identifioidaan moraaliltaan löyhään ja käytökseltään laiskoihin teineihin, jotka surffaavat mieluummin netissä kuin kirjastojen hyllyjen katveessa.

Sanna Nyqvist: Double-Edged Imitation : Theories and Practices of Pastiche in Literature . University of Helsinki 2010.

7.3.2010

Joensuu


Viikon miellyttävin uutinen kirjamaailmasta: Joensuulta ilmestyy uusi romaani syksyllä! Edellisestä onkin jo seitsemisen vuotta, mutta Joensuunhan kohdalla on viimeisten teosten kohdalla totuttu pitkiin kypsyttelytaukoihin. Pahan pappia taisi edeltää vieläkin pitempi hiljaisuus...

Edellisen kohdalla oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjailija ratkaisi päähenkilön siirtämisen suomalaiseen mediamaisemaan (tietokoneet, kännykät yms.). Rakkauden nälkä julkaistiin 1993, kun Suomi oli syvässä lamassa, markka oli käypää valuuttaa, Koivisto presidenttinä ja itäblokin kaatuminen oli vielä tuoreessa muistissa. Puhelimet olivat lankojen päässä ja ihmiset pitivät asiansa itsellään.

Harjunpäältä tuo sopeutuminen onnistui vuonna 2003 julkaistussa tarinassa kuin ei mitään, kirjailijalta mainiosti myös muodon uudistaminen. Ehkäpä uuteenkin on tulossa jotakin joka pistää pohtimaan rikoskirjallisuuden kehittymistä. Joensuu oli niitä, jotka 70-luvulla siirsivät meidän kituisen dekkariperinteemme uudelle vuosituhannelle. Ehkäpä mestari näyttää taas mallia ja kertoo, mihin kaikkeen tämänkin kirjallisuuslajin tuotokset voivat yltää.

Vai laskeutuuko myös Joensuu Stieg Larsson-buumin kautta rupiselle maaperälle? Harjunpää ja rautahuone kuulostaa hieman pahaenteiseltä.

Roth


Amerikkalaisen nykykirjallisuuden seniori on voimissaan! Edes lähemmäs 80 vuoden ikä ei tunnu tahtia hidastavan. Päinvastoin! Viimeisen kymmenen vuoden aikana hän on julkaissut melkein vuosittain romaanin, ja kaikkiaan niitä on kohta kasassa 30. Eikä vain tuo määrä vaan myös laatu. Roth on huippuvireessä, ehkäpä paremmassa vedossa kuin milloinkaan. Sen todistaa myös alkuaan 2006 ilmestynyt Jokamies.

Roth kurkistaa sankarinsa nahan alle ja löytää sieltä pelokkaan vanhuksen, joka käy viimeiseen sielulliseen taisteluun ennen kuolemaansa. Newyorkilaisen graafikon elämää ovat hallinneet naiset, epäonnistuneet avioliitot ja tuhoutuneet ihmissuhteet. Tuttua Roth-tavaraa, mutta se tyyli, jolla Roth purkaa auki tämän inhimillisen vyyhdin, vakuuttaa. Kypsää, vahvaa ja tarkkaa kerrontaa. Ja tällä kertaa myös kovin rauhallista ja kiihkotonta, joista jälkimmäisen vastakohtaa voinee pitää kirjailijan aiempien teosten heikkoutena.

Vaikka romaanin nimi viittaa keskiaikaiseen moraliteettiin, Roth on lainannut kehykseensä enemmän amerikkalaista pragmatismia ja seksuaalista vierautta kuin opettavaa läksytystä. Mutta ruumiin kremppojen ja oikkujen myötä myös tanssi kuoleman kanssa kuuluu asiaan. Roth läpsyttää ylävitoset danse macabren ja postmodernin ajan kanssa.

Miten käy miehen sielun kanssa, kun kroppa pettää?

Jo edesmenneen kollegansa Saul Bellowin tavoin Rothin sanottava vain kasvaa iän myötä. Puhumattakaan taidosta.

Tähän ei suomalainen kirjailija kykene. Vai pystyykö? Kuka?

Lue arvostelu!


Philip Roth
: Jokamies. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2007.

4.3.2010

Carver



The New York Times Book Review on tehnyt listauksen vuoden 2009 parhaimmista kirjoista. Fiktion puolella ei tuttuihin nimiin törmää, mutta tietokirjallisuuden puolella sentään. Mukana on Carol Sklenickan tuore elämäkerta Raymond Carverista (1938-88), miehestä, joka teki "likaisesta realismista" käsitteen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Mielenkiintoiseksi Sklenickan teoksen tekee mm. se, että siinä analysoidaan huolellisesti ja seikkaperäisesti kirjailijan suhdetta kustannustoimittajaansa, millä on ollut oma merkityksensä Carverin kirjailijakuvan rakentumiseen. Siis sillä, miten kustannustoimittajan tekstieditoinnit vaikuttavat siihen, mihin asentoon kirjailijan teksti lopulta lukijan silmille asettuu.

Muistan tutustuneeni Carverin tarinoihin ensimmäisen kerran 80-luvun puolessavälissä, kun Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ilmestyi suomeksi. Koruttomat kertomukset keski-ikäisistä, keskiluokkaisista, keskivertoihmisistä iskivät suoraan tajuntaan ja herättivät kiinnostuksen siihen, miten pienillä keinoilla ja mitättömillä vihjeillä on mahdollista rakentaa elämää suurempia kertomuksia.

Carver on varmasti maineensa ansainnut ja lunastanut taiteensa ytimen. Mutta kovin harvoin kirjallisuus nähdään myös tuotannollisena kokonaisuutena, jossa luovaa työtä tehdään ihmisten keskellä ja lisää porukkaa tulee tuotannon eri vaiheissa sisään ovista ja ikkunoista.

Hyvä siis muistuttaa meitä lukijoita tästäkin, että jokaisen menestyneen kirjoittajan takana on erinomainen kustannustoimittaja.


New York Times

3.3.2010

Henrik Tikkanen


Kyllähän viinasta ja naisista on kirjoja kirjoitettu. Mutta Tikkasen 70-luvulla ilmestyneet muistelmat jaksavat edelleen yllättää. Niissä kertoja nylkee itsensä hitaasti nautiskellen. Ja siinä sivussa kaikki muutkin tielleen tulevat.
Katse on kova ja kylmä: Minulla on aina ollut onnellinen kyky ajatella ensi sijassa itseäni, sehän on välttämätön edellytys ihmiselle joka on tekemässä kaikkensa tuhotakseen kymmenen muun ihmisen elämän.
Suomenruotsalaisuuttako se on, että kirjailija uskaltaa olla itseään kohtaan näin rivo ja rohkea. Lähin vastaavuus taitaa löytyä Christer Kihlmanista, joka niin ikään sukelsi alkoholismin, seksin ja parisuhteen dynamiikkaan yhtä pelottomasti. Ja tuo älyllinen sarkasmi, jossa kertoja silmäilee omaa käyttäytymistään kuin itsekin ihmetellen surkean otuksen koheltamista!
Emmekö me ole tottuneet siihen, että kertojat lopulta kuitenkin pitävät itseään pohjimmiltaan hyvinä ihmisinä. Siis me, omasta elämästämme tarinaa vääntävät.
Kun taiteellisen työn päämääränä on viinan juominen ja seksi, ei niinkään taide, olemme esteettisen maallistumisporosessin ytimessä.
Swift, Voltaire... mikä ettei. Allekirjoitetaan. Ja lisätään mukaan ripaus slaavilais-suomalaista melankoliaa ja muistikatkoksia.
Ja kuin varjona kulkee Märta Tikkasen versio samasta tarinasta. Sehän oli aika lailla yhtäpitävä tämän kanssa...
Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26. WSOY 2006.

Translate