18.11.2017

Vapaaehtoinen työtön ja muita fiktiivisiä sankareita

Syksyn puheenaiheita on ollut esikoiskirjailijan, Ossi Nymanin avautuminen "ideologisesta työttömyydestään". Jos muistamme (ja miksi emme muistaisi), hän kertoi Hesarin haastattelussa tulevansa hyvin toimeen työttömyystuilla ja välttelevänsä tietoisesti työn tekoa. Myöhemmin hän on tarkentanut aatteellista lausuntoaan ja tähdentänyt, että ei ole ollut suinkaan toimettomana kaikki aikuisvuodet vaan paiskinut töitä kymmenkunta vuotta tullakseen kirjailijaksi.

Nyman sai ehkä hieman harkitsemattomista - tai harkituista, jos asiaa tarkastellaan pian haastattelun jälkeen julkaistun esikoisromaanin markkinoinnin näkökulmasta - puheista aikaan media- ja someraivon, joka kupli hetken kohta laantuakseen. Työntekoon kun yleensä liitetään tekijöitä, jotka koskevat niin yksilön oikeuksia kuin yhteiskunnan hyvinvointia. Ja vanha kansa kyllä tietää: "Työ tekijäänsä kiittää", "työn ilo paras ilo", "ken ei työtä tee, hän ei leipää syököön" jne.

Tuskin kenelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Nyman olisi tunnustautunut lorvailijaksi, mutta suurin älämölö taisi syntyä siitä, että hän myönsi lorvailevansa oikein mielellään muiden kustannuksella, siis meidän, veronmaksajien. Sosiaalituilla kyllä toimeen tulee, kun tekee työtä sen eteen...

Tämän ideologisen työttömyyden jonkinsortin kantaisä on venäläisen aatelissuvun vesa Ilja Iljitsh Oblomov. Hänet me löydämme Ivan Gontsharovin 1859 ilmestyneestä romaanista Oblomov. Romaanin ensimmäisen sadan sivun aikana sankari ei juurikaan liiku huoneestaan, joka on hänen "makuukamarinsa, virkahuoneensa ja vastaanottopaikkansa". Sängyssä makoileminen on hänen normaali tilansa ja sieltä hän seurailee maailman menoa milloin ei nuku.

Ajatus harhaili vapaana lintuna kasvoilla, pyrähteli silmissä, laskeutui puoliavoimille huulille, kätkeytyi otsan poimuihin, sitten katosi kokonaan, minkä jälkeen kasvoilta hohteli kauttaaltaan huolettomuuden tasainen valo.

Kolmikymppinen Oblomov elää vanhempiensa perinnöksi jättämällä omaisuudella. Hän on sisimmältään hyväsydäminen ihminen, suorittaa syvällistä pohdiskelua päivät pitkät ja tekee mielessään monia suunnitelmia tulevaisuudestaan. Mutta aikaiseksi Oblomov ei saa mitään.
Hän varustautui yhä aloittamaan elämää, piirteli ajatuksissaan oman tulevaisuutensa pohjakaavaa, mutta aina kunkin vuoden vilahtaessa hänen piti muuttaa jotakin tuossa pohjakaavassa tai hylätä kokonaan. 
Elämä hänen silmissään jakautui kahteen puoliskoon: toiseen sisältyi työtä ja ikävyyttä, joita hän piti samoina käsitteinä; toiseen lepoa ja rauhallista iloa.
Huoletonta ei Oblomovin elämä silti ole. Ajatustyö vie paljon energiaa ja pakostakin mieli askartelee ikävissä asioissa. "Viettelevät haaveet" ja "tuskalliset huolet" täyttävät "aivojen sisäisen vulkaanisen työn" ja saavat "syvästi inhimillisen sydämen" väpäjämään. Rakastuminen suistaa lopulta miehen elämän raiteiltaan ja elämän peruskysymysten äärelle: toimiako vai ei?

Oblomov oli Gontsharovin toinen romaani ja herätti ilmestyessään paljon huomiota. Romaanista irroitettu päähenkilön elämäntyyliä karakterisoiva määre erkani kohta kuvaamaan venäläistä mielenlaatua yleisemminkin. Oblomovilaisuudesta tuli ja on tullut varoitus ja synonyymi heikkotahtoisuudelle, mukavuudenhalulle, saamattomuudelle ja haaveilulle.

Suhteellisen nopean kirjoitustyön tuloksena Gontsharov tuli luoneeksi sympaattisen antisankarin, jonka luonteenpiirteen heikkoudet ovat ikään kuin hänen itsensä ulottumattomissa. Romaanista käy selväksi, että Oblomov on ympäristönsä tuote, joka seuraa vain veren- ja maisemanperintöä. Oblomovkan kylässä vallitsee oblomovilaisten hegemonia:  

Nämä kelpo ihmiset ymmärsivät elämän lepona ja toimettomuutena, joita aika ajoin häiritsivät vain epämieluisat ikävyydet kuten taudit, kato, riidat ja muun ohella työ. 
He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo heidän esi-isilleen; työtä he eivät voineet rakastaa ja jokaisen otollisen tilaisuuden sattuessa välttelivät sitä.
 Gontsharov oli käsitellyt inhimillisiä heikkouksia jo ensimmäisessä romaanissaan Tavallinen juttu (1849, suom. 1889), jossa emotionaalisia pilvilinnoja rakenteleva aatelismies törmää uuden maailman todellisuuteen. Itsekkyydestä ja omien tarpeiden tyydyttämisestä seuraa katastrofi. Psykologisen ja yhteiskunnallisen realismin alkutaitteessa Gontsharovin teos otettiin hyvin vastaan, myös kirjailijakollegoiden (Dostojevski, Tolstoi, Tshehov) tahoilla.

Gontsharov julkaisi kaiken kaikkiaan kolme hyvin menestynyttä romaania sekä lukuisia esseitä ja kritiikkejä. Romaanit muodostavat erään tavalla temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Varhaisteoksen nuoruusiän romanttisista haaveista siirrytään Oblomovissa keski-iän itsetyytyväisyyteen. Viimeisessä mielen, jos ei fyysisen iän tuomaa vanhuutta ilmentää nihilismin turmiollinen vaikutus.

Suomalaisen nuoren miehen vapaaehtoisesta työttömyydestä ei ole kovinkaan pitkä hengenloikka historiaan. Etiikan peruskysymykset eivät lepoa tunne.
---

Ivan Gontsharov: Oblomov. Suom. Juhani Konkka. Kirjayhtymä 1991.


30.10.2017

Steinbeckin katse

Vuoden 1962 nobelistia John Steinbeckia alettiin suomentaa jo 40-luvulla, jolloin Alex Matson käynnisti suomenkielisen steinbeckiaanin romaanilla Vihan hedelmät (1944, alkup. 1939). Tätä seurasi pian Oikutteleva bussi (1948, 1947) sekä Helmi (1949, 1945), kunnes käännösvaltikka siirtyi Jouko Linturille seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänen kädenjälkensä näkyykin kaikissa Steinbeckin meille tutuimmissa teoksissa, mukaan lukien Ystävyyden talo (1950, 1935), Eedenistä itään (1952, 1953) ja Hiiriä ja ihmisiä (1963, 1937).

Joten siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimein nostivat Steinbeckin kirjallisten puolijumalien joukkoon, kirjailijan tuotanto oli jo asettautunut osaksi käsitystämme amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta. Psykologinen ihmiskuvaus yhdistettynä sosiaalisten epäkohtien naturalistiseen kuvaukseen lienevät ne päällimmäiset määreet, joiden sisälle Steinbeck hyvin asettautuu.

Steinbeckin laajasta tuotannosta otetaan edelleen myös epäsäännöllisen säännöllisesti suomenkielisiä uusintapainoksia. Vihan hedelmät ehti Matsonin suomennoksen kanssa 12. painokseen ennen kuin Raimo Salmisen versio saatiin ulos 2016. Samoilla painosluvuilla mennään Eedenistä itään -romaanin kanssa. Koulujen lukulistoilla viihtynyt Helmi on luonnollisesti se varsinainen rohmu. Vuosien 1949-2002 väliin mahtuu 22 painosta.

Steinbeckin lukeminen oli osa omaa kasvuani kirjallisuuden lukijaksi, joten aina aika ajoin on hyvä palata poikavuosien mestariin ja testata, vieläkö teksti vaikuttaa. Se on kuin paluu menneisyyteen, jolloin loistava tulevaisuus ei ollut vielä takana.

Kuten sanotaan.

Oikutteleva bussi - tuo ainakin Suomessa sangen suosittu, mutta maailmalla vähemmän arvostettu Steinbeckin romaaneista - ilmestyi alkujaan 1947. Hiiriä ja ihmisiä oli ilmestynyt kymmenen ja Vihan hedelmät kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oikuttelevaa bussia edelsivät natsimiehitystä Pohjoismaissa käsittelevä Routakuun aika (1942) sekä Ystävyyden talon lämpimän sentimentaalinen jatko-osa Torstai on toivoa täynnä (1945). Samana vuonna Oikuttelevan bussin kanssa julkaistiin myös Helmi ja tästä vain viiden vuoden kuluttua kirjailijan magnum opus, Eedenistä itään.

Steinbeckin kirjallisessa tuotantohistoriassa Oikutteleva bussi on jäänyt hänen muiden teostensa varjoon. Romaani tunnetaan melkeinpä paremmin siitä tehdyn elokuvaversion (1957) ansiosta, joka tosin sekin on jäänyt historiaan lähinnä siksi, että siinä näyttelivät pääosaa Jayne Mansfield ja Joan Collins.

Oikuttelevalla bussilla on kuitenkin paikkansa osana Steinbeckin tuotantoa, jossa etsiydytään ulkonaisen toiminnan tai kuvauksen kautta kohti ihmisten tyydyttämättömiä toiveita ja tunteita. Romaanin lähtöasetelma on draamallinen - yhdeksän ihmistä joutuu pysähtymään vuorokaudeksi syrjäiselle huoltoasemalle odottamaan bussimatkan jatkumista - ja kerronnassa viivähdetään lyhyen tai pitemmän aikaa yksittäisten henkilöiden sanoissa ja sanomatta jättämisissä, ajatuksissa. Matkaa siis tehdään, mutta ei siten kuin voisi olettaa.

Romaanin mottona on katkelma tunnetusta keskiaikaisesta moraliteetista Jokamies:
Nyt pyydän teitä kuulemaan
hartaasti tätä esitystä,
näytelmää moraalista;
sen nimi olkoon Jokamies,
se elost´kuolost´osoittaa
katoavaisuutta ihmisen.
Joten, ihmisenä olemisen syvimpiä laaksoja tässä tähyillään. Oikuttelevan bussin kaikkitietävä kertoja katsoo hyvin läheltä henkilöitään, kulkee kuin kameran silmä ihon poimuissa, tunkeutuu ajatuksiin ja tulee ulos silmän katseen tai korvan kuuleman äänen matkassa hiostavaan ilmaan ja maisemaan. Unelmien, haaveiden, pettymysten, kohtalon kolhujen ja joutavien tekojen vanavedessä ihmiset pyristelevät kuin verkossa itseään tuntematta ja toisiinsa yhteyttä saamatta.


Steinbeckin katse on terävä ja armoton, ja henkilökuvaus kirurgin työtä:

Kasvot olivat terävät, penikkamaiset, silmät kirkkaat ja kysyvät kuin penikan silmät. Pienet, huolellisesti leikatut viikset muistuttivat yähuulelle asettautunutta perhosen toukkaa, ja miehen puhuessa oli kuin toukka olisi taivuttanut selkänsä kaarelle.
--- 
Reumaattiseen niskaan liittyvä pää oli pysyväisesti eteenpäin taipunut, nenän kärki osoitti suoraan maahan. Mies oli pitkällä kuusissakymmenissä ja hänen silmäkulmansa riippuivat silmien yli kuin Skyeterrierin. Pitkä syväuurteinen ylähuuli oli koholla kuin tapiirin pikku kärsä. Keskihampaiden kohdalla oleva kärki muistuttikin liikkuvaa kärsää. Silmät olivat kellertävän kultaiset, mikä sai hänet näyttämään villipedolta.
Kristillistä moraliteettia Steinbeck ei tarinastaan sentään rakenna, mutta katumuksen, armon ja synnin motiivit nousevat henkilöiden elämänkohtaloiden myötä esille. Moderniin elämänmuotoon kätkeytyvät myös seitsemän kuolemansyntiä niin rahanahneen liikemiehen, himokkaan ja väkivaltaisen kahvilanpitäjän kuin toisten elämää kadehtivan katkeroituneen vaimon hahmossa. Ja jos oikein haluaa uskoa, ehkä jossakin todellisuutta pakenevien repliikkien ja tukahdutetun raivon alta pilkistää armollisen aamusarastuksen tavoin toivo paremmasta elämästä.

Steinbeckin ihmiskuva saa kiteytyksensä romaanin lopussa, jossa mutkien täyttämää matkaa tehneet henkilöt lopulta näkevät lähestyvän kaupungin valot. Niiden tavoin myös he ovat "yössä eksyneitä ja yksinäisiä, itseensä vetäytyneitä ja kylmiä ja kimaltavia, ketjuihin ripustettuja".

Kirjan takakansitekstin mukaan Oikutteleva bussi on "verrattoman hauskasti" kerrottu romaani, josta löytyy "vallatonta" huumoria. Asian - ja elämän - voi nähdä myös niin.

--
John Steinbeck: Oikutteleva bussi. Suom. Alex Matson. Tammi 2015.

18.9.2017

Setä suorasuu

Brittiläisistä nykykirjailijoista Martin Amis on saanut Suomessa verrattain vähäistä huomiota. Hänen tuotantoonsa sisältyy toistakymmentä romaania, novellikokoelmia ja huomattava määrä esseistiikkaa. Näistä on suomennettu ainoastaan neljä romaania, viimeisimpänä mediamaailmaa ruotiva Keltainen koira (2007).

Times nimesi Amisin niiden viidenkymmenen kirjailijan joukkoon, jotka ovat eniten vaikuttaneet brittiläisen sodanjälkeisen kirjallisuuden muotoutumiseen. Samalta listalta löytyy myös Amisin isä, Kingsley Amis, jonka poliittisesti äkkiväärät liikkeet ja into ärsyttää liittivät hänet brittiläistä 50-luvun kulttuurimaisemaa muovanneen "nuorten vihaisten miesten" seuraan. Omena ei pudonnut kauaksi puusta. Pojasta tuli 90-luvulla "uustöykeän" kirjallisuuden soihdunkantaja, jonka epäkorrekteja poliittisia mielipiteitä luettiin rinnan, ja aiheetta, hänen fiktiivisen ja satiiria hyödyntävän tuotantonsa kanssa.

Amis on englantilaisista kirjailijoista se, jolta kysytään mielipidettä asiaan kuin asiaan, ja aina se löytyy - mielipide ja sitä seuraava "paskamyrsky", kuten muutama vuosi sitten eräässä lehtijutussa todettiin. Brittimedia rakastaa vihata Amisia, eikä hän koskaan petä odotuksia.   

Elitistin ja arrogantin maineen kotimaassaan saanut kirjailija vaihtoi Lontoon New Yorkiin kuusi vuotta sitten. Seitsemääkymmentä lähestyvä kirjailija sotkee Atlantin takaa edelleen lusikkansa moneen kotimaansa mielipidesoppaan, kuten hiljattain pilkatessaan työväenpuolueen uuden johtajan onnetonta koulutusta ja epäillessään tämän lukutaitoa. Viimeisimmässä haastattelussaan hän tosin myöntää ajoittain kaipaavansa takaisin kotiin. Amerikkalaiset ovat hänen mielestään ylikorostuneen, ärsyttävän kohteliaita ja varovat kaikkia tekemisiään ja sanoamisiaan. Sellainen on myrkkyä peribrittiläiseen sarkasmiin ja nokkeluuteen tottuneelle kirjailijalle. Hyvässä huumorissa kun on aina mukana ripaus loukkaavuutta ja älyllistä ylivoimaa. Hyvää on sentään se, että jenkeissä lehdistö kohtelee menestyskirjailijoita paremmin kuin Englannissa, jossa kaikkia kirjailijoita pidetään Amisin mielestä "mahtailevina egomaanikkoina".

Muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen Amisilta ilmestyy uusi kirja tänä syksynä, sekin tosin kokoelma aiemmin ilmestyneitä kirjoituksia. Kirjasta löytyy Amisin aina mielenkiintoisia näkemyksiä kirjailijakollegoistaan (Bellow, Ballard, Nabokov), julkisuuden henkilöistä (prinsessa Diana, John Travolta) ja ajankohtaisina sivalluksina poliittisia kirjoituksia mm. Yhdysvaltain vaaleista ja erityisesti Donald Trumpista.

Trumpin valinta oli tietenkin shokki ja yllätys myös Amisille, paljon suurempi kuin brexit, ja ensimmäiset analogiat Hitlerin Saksaan nousivat myös hänelle mieleen. Mutta tarkemmin harkittuaan Amis löytää Trumpin vertaishahmon - jos sellainen pitää historiasta kaivaa esiin - Italiasta, jossa Mussolinin kaltainen tomppeli hurmasi kansaa. Trump on samalla tavoin hullu, rehvakas ja harhainen. Hitlerin ja Stalinin totalitarismi pyrki ihmisluonnon muuttamiseen. Mussolinille ja Trumpille riittää valta ja siinä pysyminen.

Amis on myös vakuuttunut siitä, että Trump on dementoitunut. Tästä todisteena ovat muutaman vuoden takaiset haastattelut, joissa Trump osaa vielä puhua sortumatta kielellisiin virheisiin ja taitaa jopa ironian. Kuluneen vuosikymmenen aikana Trump on kuitenkin kokenut täydellisen henkisen romahduksen.

Amis on jokseenkin vakuuttunut siitä, että tämä ihmisten heikkouksia haistava mies tulee kompastumaan johonkin kansainväliseen selkkaukseen. Pohjois-Korean tuhoamisesta Trump todennäköisesti kuvittelee itse saavansa Nobelin rauhanpalkinnon, joten se ei varmaankaan ole se. Todennäköisempää, ja toivottavampaa on, että se on jokin kiperämpi ja ilman napin painallusta ratkaistava selkkaus, joka paljastaa kansalle presidenttinsä kyvyttömyyden kaikessa karmeudessaan.

Trumpilla on Amisin mukaan aivan erityinen taito kylvää ympärilleen levottomuutta. Uusnatsien avulla hän tulee pitämään maata vielä pitkään polvillaan. Ja kaikki kytkeytyy rasismiin, joka on Yhdysvalloissa juurtunut syvälle kansanluonteeseen.

Amis on osannut ja osaa olla ärsyttävä, hyökkäävä, ilkeä ja pilkallinen, vaikka ei sosiaalista mediaa käytäkään. Internet on toki hänellekin tuttu työkalu, mutta sen keskustelukulttuurista hän pysyy kaukana. Suuri yllätys oli, kun hänen ystävänsä Salman Rushdie erehtyi tviittaamaan. Onneksi tämäkin lopetti aika pian. "Internetillä on typerryttävä vaikutus, se on pahuuden Pandoran lipas ja se on tuhonnut ihmisten keskittymiskyvyn."

Parhaillaan Amisilla on työn alla omaelämäkerrallinen romaani, jossa hän tulee varmaankin kertomaan kaiken ja enemmänkin sekä sen ohessa tasaamaan tilit edesmenneen äitipuolensa kanssa. Tällä kertaa kysymys on hyvityksestä. Nuorena miehenä hän ei antanut arvoa äitipuolensa kirjallisille töille, johtuen lähinnä siitä, että tämä hylkäsi Amisin isän. Mutta nyt on tullut aika kiittää ja palauttaa tämän kirjallinen maine.

Ikä pehmentää särmät, tai jotakin. 



Translate