24.7.2017

Kirja koleaan kesään

Koleahkon kesän kestämiseksi kelpaa kolkohko nauru.

Tammen keltaisen kirjaston sidottu yhteispainos Kurt Vonnegutin viidestä varhaisromaanista (5 X Vonnegut, 1989) vie ajatukset pois pienistä murheista ja mustan huumorin sävyttämälle matkalle vieraille planeetoille, historiaan ja vuosikymmenten takaiseen henkiseen maisemaan, jossa olivat jo iduillaan kaikki nykyhetken ongelmat.

Vonnegutin läpimurtovuosikymmenen 1959-69 aikana julkaistut romaanit ovat hyvin kestäneet aikaa. Titanin seireenien, Äiti yön, Kissan kehdon sekä Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater kautta kulkenut tuotanto huipentui romaaniin Teurastamo 5, joka toimii eräänlaisena tiivistelmänä kirjailijan keskeisistä teemoista, aiheista ja kerronnallisista keinoista.   

2007 ajasta ikuisuuteen tai jollekin planeetalle (Tralfamadorelle?) siirtynyt Vonnegut hallitsi sarkasmin, satiirin, ironian ja muut jalot epäsuoran ivan ja komediallisen kaksoispuheen sanalliset keinot. Hänen näkemyksensä ihmiskunnasta ei ollut kaksinen. Ihmiset ovat julmia, typeriä, tekopyhiä teeskentelijöitä, jotka hakevat merkityksen elämälleen yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin kysymyksiin tarjoavista poliittisista tai symbolien ja rituaalien taakse kätkeytyvistä uskonnollisista liikkeistä. Sokea luottamus tieteen kaikkivoipaisuuteen edustaa sekin inhimillisyyden nurjaa kääntöpuolta.

Tämän vakavan alavireen pehmittäjänä Vonnegutilla toimii kirjoihin sisältyvä koominen perusvire, jossa lakoninen, toteava tarinankuljetus johtaa tarinoiden päähenkilöt absurdien ja mielikuvituksellisten tilanteiden äärelle. Titanin seireeneissä Marsiin kaapatut ihmiset ryhtyvät sotaan maapalloa vastaan, Äiti yössä natsien propagandaa sodan aikana levittänyt amerikkalainen kirjailija välittää radio-ohjelmissaan tietoja myös liittoutuneille, Kissan kehdossa atomipommiakin hirmuisempi tuhoväline päätyy bokononismia, kaiken turhuutta julistavien uskonnonharjoittajien käsiin. Romaanissa Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater puhelinpalvelun perustanut juopotteleva miljonääri yrittää omalla tavallaan auttaa robotisaation myötä yhteiskunnalle tarpeettomaksi tulleita ihmisiä.

Suomessa Vonnegut-buumi alkoi romaanista Teurastamo 5, joka ilmestyi suomeksi 1970. Tätä seurasivat kirjailijan varhaisemmat teokset, joten tutustuminen Vonnegutin maailmaan tapahtui meillä päinvastaisessa järjestyksessä. Luimme Vonnegutia väärinpäin. Tammen julkaisema alkuteosten ilmestymisvuoteen pohjautuva yhteisnide onkin myös tässä mielessä mielenkiintoinen lukukokemus. Kirjailijan hellimät keskeiset ja toistuvat teemat tulevat näin paremmin esille ja hahmot - jotka kulkevat romaanista toiseen - löytävät paikkansa ja merkityksensä.

Vonnegutin varhaistuotannon kautta luettuna Teurastamo 5 ja sen pyristely irti sotaromaanitraditiosta on luontevaa ja toteutuskin ymmärrettävää. Dresdenin pommittamisesta kertovaan autofiktioon on kirjoitettu kirjailijan aiempi tuotanto kerrontatekniikoita, lajityyppien variaatioita ja henkilöitä myöten. Päähenkilön opastuksella siirrymme ajasta ja paikasta toiseen, toisesta maailmansodasta 30- ja 60-lukujen Yhdysvaltoihin ja Tralfamadoren planeetalle, kohtaamme sattumoisin useimmistakin romaaneista tutun tieteiskirjailijan, viinaan menevän herra Rosewaterin, Titanin seireenien päähenkilön lähisukulaisen ja Äiti yön kaksoisagentin Howard W. Campbellin. Myös kirjailija tai kertoja itse loikkaa parikin kertaa mukaan tarinaan.

Vonnegutin ura ei toki päättynyt Teurastamo 5:een, vaan jatkui vielä seuraavien kolmen vuosikymmenen ajan. Mutta avaimet kirjailijan omaleimaiseen tuotantoon löytyvät näistä viidestä varhaisesta teoksesta.

Koleaa kesää on vielä jäljellä. Ajan voi käyttää muuhunkin kuin jonkin sellaisen odottamiseen, jota ei tule. Eikö niin? Kuunnelkaa vaikka: Pyy-tii-huiit?

25.6.2017

Onnen hetkiä

Vaikka Nigel Nicolsonin (1917-2004) kirja Virginia Woolfista omaa jo pienen klassikon maineen, tämä ei ole se kirja, joka teki hänestä  kuuluisan.

Kaikki tapahtui paljon aiemmin.

70-luvun alussa Nicolson liitti jo tuolloin mittavan julkaisuhistoriansa jatkoksi vanhemmistaan kertovan kirjan Portrait of a Marriage (Erään avioliiton muotokuva, 1991). Kirjailijoiden Harold Nicolsonin ja Vita Sackville-Westin vapaamielisestä avioliitosta kertova teos paljasti yläluokkaisen taiteilijapariskunnan kulissin taakse kätkeytyvät salaisuudet ja herätti aikanaan pienen kohun. Pitkän ja onnellisenkin avioliiton salaisuus oli heidän tapauksessaan keskinäinen ystävyys, johon eivät lyöneet kiilaa edes molempien vilkkaasti vaihtuvat homoseksuaaliset suhteet. Nicolsonin äidin yksi pitempiaikaisimpia rakastajattaria oli 20- ja 30-luvuilla juuri Virginia Woolf, johon Nicolson itse myös lapsena tutustui.

Kun teos ilmestyi, Nicolson oli jo itse tehnyt kelvollisen uran kirjailijana, kustantajana ja poliitikkona. Äitinsä kirjeistä ja kirjoituksista muokattu ja kirjoittajan omilla huomioilla täydennetty teos oli sivistyneen pisteliäs kuvaus hyvin toimeentulevien snobien luovimisesta tapojen, tottumusten ja omien mielihalujen ristiaallokossa.

Poliitikkona Nicolson ei yltänyt aivan raskaaseen sarjaan, mutta kustantajana ja toimittajana hänen saavutuksensa myönnetään, vaikka kuuluisien vanhempien varjosta ei ollut helppo nousta esille.

Nicolsonin sodan jälkeen perustamansa kustantamo Weidenfield & Nicolson ei laillisia sanktioita tai yleisön reaktioita pelännyt, kun otti Nabokovin Lolitan ohjelmaansa 1959. Kirjailijana Nicolson laati elämäkertoja mm. Napoleonista ja Jane Austenista, toimitti kokoelmat niin isänsä päiväkirjoista ja vanhempiensa kirjeistä kuin kuusiosaisen kokoelman Virginia Woolfin kirjeitä. Muistelmateos Long Life ilmestyi 1997.

Vuonna 2000 ilmestynyt elämänkerta Woolfista on pieni kirja ajasta, joka muovasi ja antoi suunnan Nicolsonin omalle elämälle. Siksi se onkin lopulta mielenkiintoisempi dokumenttina kirjoittajan lapsuuteen jääneistä mielikuvista kuin kuvauksena kirjailijasuuruuden elämänvaiheista. Jälkimmäisten osalta Nicolson käy pikaisesti läpi keskeiset: Woolfin rikkonaisen lapsuuden, traumaattiset kokemukset, Bloomsburyn ryhmän istunnot, Hogarth Pressin perustamiset, kirjalliset ensiaskeleet, kunnian ja maineen vuodet sekä traagisen itsemurhan.

Aika ajoin Nicolson tyrmää historiaan jääneitä arvioita Woolfin neuroottisuudesta, seksuaalisuudesta, feminismistä tai poliittisesta radikalismista. Hänelle Woolf oli hieman totinen, sosiaalisesti säikky, yhteiskunnallisesti valveutunut mutta myös rajoittunut, ujon arka, etäinen ja ympäristöään sekä ihmisiä terävästi tarkasteleva vanhempi nainen, jonka kuivakka huumori pääsi esille tutussa seurassa tai lyhyissä, kahdenkeskisissä kohtaamisissa. Ja olihan hän tietenkin myös rakastunut ja rakastettu nainen, aviovaimo ja kirjailija.

Onnistuneimmillaan Nicolson on kuvatessaan kohtaamisiaan Woolfin kanssa. Nuo pienet hetket ovat lapsen muistoissa täynnä taikaa:

Matkustimme kerran kahden hänen kanssaan junalla Lontooseen. Kun olimme poistumassa asemalta, hän kuiskasi minulle:

"Näetkö tuolla nurkassa seisovan miehen?"
"Kyllä."
"Hän on bussinkuljettaja Leedsistä. Hän on ollut lomalla setänsä luona, jolla on maatila täällä lähellä."
"Mutta Virginia, kuinka voit tietää sen? Ethän ole koskaan ennen tavannut häntä?"
"Asiasta ei ole epäilystäkään."

Sitten hän kertoi minulle puolisen tuntia kestäneen matkan ajan tuon miehen koko elämäntarinan. Piippuaan tupruttelemaan jääneellä miehellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli päässyt henkilöhahmoksi 1900-luvun kirjallisuuteen.

Nigel Nicolson: Virginia Woolf. Suom. Ruth Jakobson. Ajatus Kirjat 2007.

20.6.2017

Kirjojen kaupunki

YK:n kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin erityisjärjestö UNESCO on pyörittänyt vuodesta 2004 lähtien nk. luovien kaupunkien verkostoa, jossa on tällä hetkellä mukana 116 jäsentä yli viidestäkymmenestä maasta. Suomesta verkostoon liittyi Helsinki muotoiluvuonna 2014.

UNESCO Creative Cities Network (UCCN) on, kuten nimi antaa olettaa, senkaltaisten kaupunkien yhteistyöelin, jotka tunnustavat luovien alojen merkityksen kaupunkisuunnittelussa. Luoviin aloihin lasketaan tässä käsityö- ja kansantaide, mediataide, elokuva, muotoilu, gastronomia, musiikki ja kirjallisuus. Verkostossa vaikuttavat maat ja kaupungit sitoutuvat vahvistamaan luovien alojen asemaa maassaan ja edistämään keskinäistä vuorovaikutusta sekä jakamaan tietoa hyvistä käytännöistä, joilla kehitetään kansalaisten osallisuutta ja pääsyä kulttuurin äärelle. 

Verkostoon ei noin vain kävellä sisään vaan jäsenyyteen vaaditaan erillinen anomus, jossa hakijan on perusteltava liittymistään sekä sitoutumistaan ja kyettävä myös osoittamaan tahtotilansa konkreettisin toimenpitein. Valinta tehdään verkoston jäsenten sekä ulkopuolisten arvioitsijoiden toimesta. Haku tapahtuu joka toinen vuosi, seuraavan kerran 2019.

Helsinki liittyi mukaan muotoilu, design edellä 2014. Toistaiseksi porukassa ei muita kaupunkeja Suomesta ole. Kirjallisuutta hypettäviä kaupunkeja on mukana 20, joista suurin osa tulee Euroopasta. Sen ulkopuolelta löytyy Melbourne (Australia), Iowa City (USA), Dunedin (Uusi-Seelanti), Bagdad (Irak), Montevideo (Uruguay) ja Uljanovsk (Venäjä). Brittein saarilta Edinburgh, Dublin, Norwich ja Nottingham ovat saaneet kunnian osakseen, Puolasta Krakova, Saksasta Heidelberg ja Virosta Tarto. Pohjoismaista vain Islanti (Reykjavik) on mukana. Kirjakaupunkeja löytyy näiden lisäksi Espanjasta (Granada ja Barcelona), Tshekistä (Praha), Portugalista (Óbidos), Sloveniasta (Ljublana) ja Ukrainasta (Lviv).

Varsinainen jäsenhyökyaalto koettiin 2015, kun verkostoon hyväksyttiin peräti 9 kaupunkia. Jos en väärin muista tai ymmärrä, tuona vuonna myös Turku haki jäsenyyttä...

Jäsenyyden edellytykset ovat tiukat. Kirjankustantamisen infran on oltava ujutettu syvälle kaupungin historiaan ja maaperään. Kirjallisen elämän tulee näkyä kaupungissa kaikin tavoin, koulut, kirjastot, kirjakaupat, kirjalliset tapahtumat ja kustantajat luovat kaupunkiin sykkeen, jossa kirjallinen kulttuuri elää monimuotoisena ja kansallisista rajoista vapaana.

Maailman ensimmäiseksi kirjakaupungiksi nimettiin Edinburgh vuonna 2002. Siihen tuskin kenelläkään on nokan koputtamista. Kaupungilla on heittää kirjallisuushistorian all-starsiin sellaisia nimiä kuin Robert Burns, Arthur Conan Doyle, Walter Scott, Robert Louis Stevenson ja nuorempaan ykkösketjuun Ian Rankin, Irvine Welsh tai J. K. Rowling (joka viimeisteli ensimmäisen Harry Potterinsa kaupungissa). Valistusfilosofi David Hume eli ja kuoli Edinburghissa, Peter Panin luoja J. M. Barrie koukkasi hänkin Edinburghin kautta ennen siirtymistään Lontooseen.

Kirjankustantamisen puolella Edinburghilta löytyy niin ikään nimiä ja niteitä, lukutaidon kehittämisen osalta se voi pröystäillä edistyksellisellä koululaitoksella, avoimilla kirjastoilla, yliopistoilla ja yhdellä maailman suurimmista kirjallisuusfestivaaleista. Kaupungissa kaikuvat englannin, skotin ja gaelinkieliset säkeet ja sanonnat ja festivaalikaupunkina Edinburgh kytkee kirjallisuuden elämysteollisuuteen ja toisinpäin.

Mutta tuo kaikki oli ennen syntiinlankeemusta. Scottish Review of Books (2/2017) antaa uusimmassa numerossaan Edinburghin nykytilanteesta synkän kuvan, jota ovat olleet sutimassa poliitikkojen lyhytnäköiset päätökset. Erityisenä kärkenä ovat kirjastolaitokseen kohdistuvat taloudelliset kiristykset. Henkilökunnan vähennyksillä ja aukioloaikojen supistamisella kenttä on avoinna kaupallisille toimijoille ja tilanteelle, jossa kirjoja voivat käytännössä lukea vain hyväosaiset ja koulutetut. Tilanne on nolo, pöyristyttävä ja surullinen. Liian monelle tuntuu riittävän Edinburghin maine kirjakaupunkina. Mutta onko se enää tuon maineen arvoinen, pääkirjoituksessa varmaankin hyvin aiheellisesti kysytään. 

Kitkeristä sanoista huolimatta Edinburgh valmistautuu parhaillaan vuosittaisiin taidefestivaaleihinsa, jotka houkuttelevat paikalle miljoonayleisön. Elokuun jälkipuolelle sijoittuva Edinburgh International Book Festival on julkaissut ohjelmansa teemalla "Brave New Words". Paikalle on tulossa 1 000 esiintyjää heidän joukossaan Paul Auster, Zadie Smith, Peter Hoeg ja Karl Ove Knausgaard. Tuollaisten tähtien alla on helppo uskoa kirjojen vetovoimaan - ja unohtaa hetkeksi karu arki.   



Translate