8.12.2017

Pääkallo, käärme, kirja ja sellin ikkuna


Lapsuudesta muistan hyvin tuon isoisäni exlibriksen, joka oli liimattu lukuisten kirjojen kansien sisäsivulle. Pääkallo, käärme, keskellä vankisellin ristikkoikkuna, pöllö istumassa tuiman näköisenä kirjan päällä ja käsi, joka pitelee soihtua.
 
Salaperäistä, mielikuvitusta ruokkivaa. Vasta myöhemmin pystyin yhdistämään kuvaan tapahtumat, jotka liittyvät kiinteästi siihen kansalliseen tarinaan, jonka ympäripyöreitä parhaillaan juhlimme.

*

Sata vuotta sitten, keväällä 1917 isoisäni Waldemar Lindberg vapautui Spalernajan vankilasta Venäjän Pietarista. Hän oli joutunut sinne syytettynä Venäjän vastaisesta poliittisesta toiminnasta. Yhdessä lähes sadan muun kanssa Lindbergistä tuli Suomen itsenäisyystaistelun pioneeri, kalterijääkäri, millä nimellä näitä kiinni otettuja aktivisteja alettiin myöhemmin kutsua.

Lindberg kuoli jo vuonna 1969, joten omat muistikuvani isoisästä ovat hataria ja katkelmallisia, varsinkin, kun asuimme eri paikkakunnalla. Muistan sikarintuoksuisen ison olohuoneen, seiniä peittävät kirjahyllyt kirjoineen, eksoottiset muistoesineet eri puolilta maailmaa, Sokratesta ja Kiveä kuvastavat kipsiveistokset, taulut, vanhan miehen istumassa keittiön pöydän äärellä syömässä vapisevin käsin isoäidin laittamaa ruokaa. 

Asunnon syrjäisessä siivessä hän piti lääkärin yksityisvastaanottoa. Sieltä kantautuvat äänet kuulostivat pienen pojan korvissa viralliselta ja vakavalta, ehkä hieman pelottaviltakin.

Suomea isoisä puhui vain heikosti, joten yhteys lapsenlapsen kanssa oli siitäkin johtuen varmasti vaikeasti tavoitettavissa. Omassa lapsuudenkodissani kun puhuttiin vain suomea.

Kalterijääkäreitä vuosikokouksessa Helsingissä 1952.
Hänen ajastaan jääkäriliikkeessä en tietenkään koskaan kuullut mitään häneltä itseltään. Nuo Suomen syntyhistoriaan vaikuttaneet vuodet ovat kulkeutuneet tarinoina ja kertomuksina suvussa. Lindberg toimi ainakin hetken aktiivisesti vangittujen jääkäreiden 1936 perustamassa yhdistyksessä, ja ehti elämänsä aikana laatia muutamia pienimuotoisia muistelmakirjoituksia ajastaan koulutuksessa Saksassa ja lyhyeksi jääneestä toiminnastaan jääkärien värvääjänä Suomessa.

Eräs tällainen kirjoitus julkaistiin Helsingin Lääkärilehdessä vuonna 1957, kun Suomen itsenäistymisestä oli kulunut 40 vuotta. Siinä jo kypsään ikään ehtinyt mies muistelee aikaansa ”nuorena medisiinarina”, jonka ”kypsymättömissä aivoissa” liikkuivat opintojen sijasta aivan muut asiat.

Lindberg oli aloittanut lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa 1912, mutta kiinnostui kohta toisen sortokauden aikana Suomessa kehittyneestä poliittisesta liikehdinnästä. Erityisen tuohtuneita käynnissä olevista rajuistakin venäläistämistoimenpiteistä oltiin yliopistojen osakunnissa. 

Ylioppilaiden keskuudessa itänyt ajatus valtiollisesta irtautumisesta Venäjästä sai Lindbergin monien muiden tavoin hankkiutumaan sotilaskoulutukseen Saksaan. Värväykset aloitettiin ensimmäisen maailmansodan ollessa käynnissä alkuvuodesta 1915, jolloin kuutisenkymmentä suomalaista nuorta matkusti Ruotsin ja Berliinin kautta Saksan Lockstedtiin osallistuakseen siellä ”partiolaisten” kurssille. Peiteoperaation tavoitteena oli kouluttaa suomalaista upseeristoa tulevaa aseellista yhteenottoa varten.

Vuosien 1915-18 aikana lähes kaksituhatta suomalaista sai preussilaisen jääkärikoulutuksen. Moni riskeerasi tällä tulevaisuutensa, osalle kysymys oli idealismista, osalle halusta kokea jotakin uutta. Oli niitäkin, jotka lähetettiin matkaan valheellisin lupauksin, ja niitä, jotka pakenivat vastoinkäymisiään opinnoissa, liiketoimissa, onnetonta rakkautta tai riitoja sukulaisten kanssa. Nuorekasta uhrivalmiutta lienee ollut sitäkin ilmassa.

Koulutusjakso päättyi parikymppisen Lindbergin osalta jo muutaman kuukauden päästä, kun hänet lähetettiin muutamien muiden kanssa takaisin Suomeen. Tehtävänä oli värvätä uusia koulutettavia, antaa tietoa venäläisten liikkeistä, ja muitakin ”erikoistehtäviä” pestiin sisältyi. Lindberg asettui Helsinkiin, joka oli venäläisten puolesta ja heitä vastaan vakoilevien pesäke. Alituinen pelko paljastumisesta oli läsnä.
Eräänä yönä helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa pysähtyi auto Ullanlinnan ulkopuolelle, ja raskaita askeleita kuului käytävässä. Joka ovelle pysähdyttiin, luettiin nimet. Tällä kertaa santarmit tyytyivät vain merkitsemään kirjoihinsa Ullanlinnan asukkaat.
 Mutta virkavalta saapui paikalle kohta uudestaan. Lindberg oli ilmiannettu.
Seurasi kotitarkastus. Uuniin nojaten katselin hävitystä. Jokaisen kirjan läpi selailtiin, vaatteet pengottiin ja kengänpohjatkin tarkastettiin huolellisesti, ja lopuksi minut työnnettiin pois uunin luota, koputettiin, voisihan siinä olla jokin salakomero.
Lindbergiä ei kuitenkaan vielä tuolloin viety pois. Neljä päivää myöhemmin, kun hän oli valmistautumassa jättämään Suomen ja palaamaan Saksaan, kaksi autoa pysähtyi yölliselle Ullanlinnalle:
Ovi murrettiin ja vanhat santarmiystäväni syöksyivät sisään nyt tuijottaen minua vihaisin silmin. Vaatteet tarkastettiin ja sain pukeutua, autoon ja suoraan Albertinkadulle, taas riisuutuminen ja perinpohjainen tarkastus, autolla jään yli Suomenlinnaan, taas sama seremonia riisuutuminen ja pukeutuminen ja minut työnnettiin pitkään, korkeaan koppiin, jossa oli kalteri-ikkuna katon rajassa ja patjaton puulavitsa seinän vieressä. Muuta ei siellä ollut, ei tuolia, ei pesuvatia, ei edes käymälää. Näytelmän ensimmäinen osa oli loppunut.
Lindbergiä kuulusteltiin ensiksi Suomenlinnassa, viikkojen päästä hänet siirrettiin muutaman muun vangitun kanssa Katajanokalle ja täältä edelleen junalla Pietariin. Kuulusteluissa häntä yritettiin painostaa nimeämään muita jääkäreitä ja tunnustamaan rikoksensa Venäjää vastaan. Uhkana oli karkotus Siperiaan tai jopa kuolemantuomio. ”Näytelmän” toinen osa päättyi Helsingin rautatieasemalle:
Kävellessämme Helsingin asemalla jalkaraudat kalisivat herättäen kauhua ja pahennusta rauhallisissa kulkijoissa. Monesti myöhemmin toverit laskivat leikkiä juhlapuvustani: ylioppilaslakki ja jalkaraudat. Saavuimme Pietariin, kaksittain käsirautoihin kytkettyinä marssimme keskellä kirkasta päivää pitkin kaupungin katuja, sivuilla vartijat paljastetuin sapelein.
Spalernajassa Lindberg jakoi vankisellin aluksi toisen vangitun kanssa. Olot olivat karut ja täit uskolliset seuralaiset:
Vallankumouksen jälkeen ja Suomeen palattuani ehdin parin viikon ajan luovuttaa runsaasti niitä ystävällisille ihmisille palkaksi yösijasta. Mutta siellä kopissamme me nyt poimimme elukoita pitkät päivät, asetimme ne rivittäin ja panimme toimeen verilöylyn. Savukeimuketta käytimme teloituskoneena ja huusimme: ”Nyt tulee venäläinen höyryjyrä”, ja imuke vyöryi niiden ylitse. Iloitsimme tästä leikistä kuin pienet lapset.
Pian Lindberg jäi yksinään selliin. Yhteyttä muuhun maailmaan ja kanssavangittuihin hän piti ”Morsey-naputuksen” ja vessanpöntön viemärin kautta tapahtuvan keskustelun avulla. Viikot ja kuukaudet kuluivat, vankeja vietiin kuulusteltavaksi sotaoikeuteen, takaisin koppiin ja taas uudestaan oikeusistuntoon. Alkuvuodesta 1917 oli jo aistittavissa muutoksia vartijoiden suhtautumisessa ja villit huhut levottomuuksista Venäjällä levisivät. Eräänä aamuna vankeja oltiin taas viemässä oikeuteen, kun tuli äkillinen käsky palata takaisin selleihin. ”Revoljuutsia” -huudot alkoivat kuulua, vankien sellien oviin jyskytettiin ja ovet avattiin:
Nyt joukko hyökkäsi osastollemme. Oma vartijani juoksi kärjessä ja avasi ovet, hänen takana nuori pörrötukkainen hurjapää, revolveri kädessä. Hyökkäsimme ulos vankilasta, naiset ja miehet tahtoivat suudella partaisia kasvojamme.
Lindberg oli kaikkiaan noin vuoden vangittuna, viimeiset kuukaudet maaliskuuhun asti Spalernajassa. Tämän jälkeen hän toimi Itä-Uudenmaan suojeluskunnan joukkojen kouluttajana ja osallistui komppanianpäällikkönä taisteluihin Loviisassa. Myöhemmin hän oli mukana siinä valkoisten joukossa, joka joutui vetäytymään punaisten joukkoja Helsingistä ensiksi Porvooseen ja sen ulkosaaristoon ja lopulta jäätä pitkin Viroon asti. Täältä joukon matka jatkui Danzigiin, Saksaan. Rippeet tästä nk. Pellingin osastosta palasivat Suomeen ja Hankoon yhdessä saksalaisen joukko-osaston kanssa keväällä 18.

Lindberg toimi Tammisaaren sotilaspäällikkönä ja sodan jälkeen lyhyen aikaa vankileirin ylilääkärin apulaisena. Opintojaan hän jatkoi 1918 ja suoritti lääketieteen lisensiaatintutkinnon 1925. 

Lääkärinammattiaan hän harjoitti talvi- ja jatkosodassa varuskuntien sotilassairaaloissa ja sairaalajunassa Kemin ja Rovaniemen alueella. Vuoteen 1942 asti hän palveli Suomen Punaisen Ristin sairaalassa Karihaarassa ja myöhemmin keuhkotautiparantolassa. Pääasiallisen ammatillisen uransa Lindberg suoritti Valtion Rautateillä ja hoitaen yksityispraktiikkaa Kemissä.

Lindberg meni naimisiin 1929. Avioliitosta syntyi kolme tytärtä, joista kaksi on vielä elossa. Yksi heistä on äitini.

Tarinoista olen ymmärtänyt, että isoisäni oli paitsi seikkailijaluonne myös intohimoinen lukija. Ehkä seikkailuhenkisyys ajoi hänet nuorena miehenä keskelle sotaisaa melskettä, ehkä halu olla mukana poliittisessa taistelussa, ehkä ystäväpiiri, ehkä jokin muu syy. Perheellisenä hän kuitenkin keskittyi myöhemmin työntekoon ja lääkärin ammattiin, haluun auttaa apua tarvitsevia. Lukemista hän ei jättänyt koskaan. 

Kun aktiivisesta sosialistista, sotilaskarkuruudesta ja valtiopetoksen valmistelusta kuritushuoneeseen tuomitusta kirjallisuudentutkijasta Raoul Palmgrenista tuli 50-luvun lopulla Kemin kirjastonjohtaja, isoisäni saapui kuulemma kävelyltään hihkuen kotiin ja tyytyväisenä siitä, että ”Kemiin saatiin vihdoinkin kunnon kirjallisuuden asiantuntija”. Värillä ei ollut enää väliä – oliko sillä koskaan ollutkaan?

Spalernajan vankila-ajoista kertovasta muistelmasta löytyy siitäkin pieni kohta, joka kertoo jotakin isoisäni inhimillisestä tarpeesta olla lähellä kirjaimia ja tarinoita:
Kun päivät pitenivät, viipyi aurinko yhä kauemmin kopissani ja seinään piirsin merkin sille paikalle, missä se viimeksi loisti, näin laskien pitkät päivät. Kaikki tämä antoi aivoilleni jotakin askartelua yksitoikkoisuudessani. Mitään lukemista ei annettu. Illalla tuotiin koppiini ”kipjatok” (kuumaa vettä) ja vähän teetä, käärittynä sanomalehtipaperiin. Tuon paperipalasen säilytin kuin kallista aarretta ja luin sen sitten aamulla. Ainoa kirjallisuus kuuden kuukauden aikana.



18.11.2017

Vapaaehtoinen työtön ja muita fiktiivisiä sankareita

Syksyn puheenaiheita on ollut esikoiskirjailijan, Ossi Nymanin avautuminen "ideologisesta työttömyydestään". Jos muistamme (ja miksi emme muistaisi), hän kertoi Hesarin haastattelussa tulevansa hyvin toimeen työttömyystuilla ja välttelevänsä tietoisesti työn tekoa. Myöhemmin hän on tarkentanut aatteellista lausuntoaan ja tähdentänyt, että ei ole ollut suinkaan toimettomana kaikki aikuisvuodet vaan paiskinut töitä kymmenkunta vuotta tullakseen kirjailijaksi.

Nyman sai ehkä hieman harkitsemattomista - tai harkituista, jos asiaa tarkastellaan pian haastattelun jälkeen julkaistun esikoisromaanin markkinoinnin näkökulmasta - puheista aikaan media- ja someraivon, joka kupli hetken kohta laantuakseen. Työntekoon kun yleensä liitetään tekijöitä, jotka koskevat niin yksilön oikeuksia kuin yhteiskunnan hyvinvointia. Ja vanha kansa kyllä tietää: "Työ tekijäänsä kiittää", "työn ilo paras ilo", "ken ei työtä tee, hän ei leipää syököön" jne.

Tuskin kenelläkään olisi ollut mitään sitä vastaan, että Nyman olisi tunnustautunut lorvailijaksi, mutta suurin älämölö taisi syntyä siitä, että hän myönsi lorvailevansa oikein mielellään muiden kustannuksella, siis meidän, veronmaksajien. Sosiaalituilla kyllä toimeen tulee, kun tekee työtä sen eteen...

Tämän ideologisen työttömyyden jonkinsortin kantaisä on venäläisen aatelissuvun vesa Ilja Iljitsh Oblomov. Hänet me löydämme Ivan Gontsharovin 1859 ilmestyneestä romaanista Oblomov. Romaanin ensimmäisen sadan sivun aikana sankari ei juurikaan liiku huoneestaan, joka on hänen "makuukamarinsa, virkahuoneensa ja vastaanottopaikkansa". Sängyssä makoileminen on hänen normaali tilansa ja sieltä hän seurailee maailman menoa milloin ei nuku.

Ajatus harhaili vapaana lintuna kasvoilla, pyrähteli silmissä, laskeutui puoliavoimille huulille, kätkeytyi otsan poimuihin, sitten katosi kokonaan, minkä jälkeen kasvoilta hohteli kauttaaltaan huolettomuuden tasainen valo.

Kolmikymppinen Oblomov elää vanhempiensa perinnöksi jättämällä omaisuudella. Hän on sisimmältään hyväsydäminen ihminen, suorittaa syvällistä pohdiskelua päivät pitkät ja tekee mielessään monia suunnitelmia tulevaisuudestaan. Mutta aikaiseksi Oblomov ei saa mitään.
Hän varustautui yhä aloittamaan elämää, piirteli ajatuksissaan oman tulevaisuutensa pohjakaavaa, mutta aina kunkin vuoden vilahtaessa hänen piti muuttaa jotakin tuossa pohjakaavassa tai hylätä kokonaan. 
Elämä hänen silmissään jakautui kahteen puoliskoon: toiseen sisältyi työtä ja ikävyyttä, joita hän piti samoina käsitteinä; toiseen lepoa ja rauhallista iloa.
Huoletonta ei Oblomovin elämä silti ole. Ajatustyö vie paljon energiaa ja pakostakin mieli askartelee ikävissä asioissa. "Viettelevät haaveet" ja "tuskalliset huolet" täyttävät "aivojen sisäisen vulkaanisen työn" ja saavat "syvästi inhimillisen sydämen" väpäjämään. Rakastuminen suistaa lopulta miehen elämän raiteiltaan ja elämän peruskysymysten äärelle: toimiako vai ei?

Oblomov oli Gontsharovin toinen romaani ja herätti ilmestyessään paljon huomiota. Romaanista irroitettu päähenkilön elämäntyyliä karakterisoiva määre erkani kohta kuvaamaan venäläistä mielenlaatua yleisemminkin. Oblomovilaisuudesta tuli ja on tullut varoitus ja synonyymi heikkotahtoisuudelle, mukavuudenhalulle, saamattomuudelle ja haaveilulle.

Suhteellisen nopean kirjoitustyön tuloksena Gontsharov tuli luoneeksi sympaattisen antisankarin, jonka luonteenpiirteen heikkoudet ovat ikään kuin hänen itsensä ulottumattomissa. Romaanista käy selväksi, että Oblomov on ympäristönsä tuote, joka seuraa vain veren- ja maisemanperintöä. Oblomovkan kylässä vallitsee oblomovilaisten hegemonia:  

Nämä kelpo ihmiset ymmärsivät elämän lepona ja toimettomuutena, joita aika ajoin häiritsivät vain epämieluisat ikävyydet kuten taudit, kato, riidat ja muun ohella työ. 
He pitivät työtä rangaistuksena, joka oli määrätty jo heidän esi-isilleen; työtä he eivät voineet rakastaa ja jokaisen otollisen tilaisuuden sattuessa välttelivät sitä.
 Gontsharov oli käsitellyt inhimillisiä heikkouksia jo ensimmäisessä romaanissaan Tavallinen juttu (1849, suom. 1889), jossa emotionaalisia pilvilinnoja rakenteleva aatelismies törmää uuden maailman todellisuuteen. Itsekkyydestä ja omien tarpeiden tyydyttämisestä seuraa katastrofi. Psykologisen ja yhteiskunnallisen realismin alkutaitteessa Gontsharovin teos otettiin hyvin vastaan, myös kirjailijakollegoiden (Dostojevski, Tolstoi, Tshehov) tahoilla.

Gontsharov julkaisi kaiken kaikkiaan kolme hyvin menestynyttä romaania sekä lukuisia esseitä ja kritiikkejä. Romaanit muodostavat erään tavalla temaattisesti yhtenäisen kokonaisuuden. Varhaisteoksen nuoruusiän romanttisista haaveista siirrytään Oblomovissa keski-iän itsetyytyväisyyteen. Viimeisessä mielen, jos ei fyysisen iän tuomaa vanhuutta ilmentää nihilismin turmiollinen vaikutus.

Suomalaisen nuoren miehen vapaaehtoisesta työttömyydestä ei ole kovinkaan pitkä hengenloikka historiaan. Etiikan peruskysymykset eivät lepoa tunne.
---

Ivan Gontsharov: Oblomov. Suom. Juhani Konkka. Kirjayhtymä 1991.


30.10.2017

Steinbeckin katse

Vuoden 1962 nobelistia John Steinbeckia alettiin suomentaa jo 40-luvulla, jolloin Alex Matson käynnisti suomenkielisen steinbeckiaanin romaanilla Vihan hedelmät (1944, alkup. 1939). Tätä seurasi pian Oikutteleva bussi (1948, 1947) sekä Helmi (1949, 1945), kunnes käännösvaltikka siirtyi Jouko Linturille seuraaviksi kahdeksi vuosikymmeneksi. Hänen kädenjälkensä näkyykin kaikissa Steinbeckin meille tutuimmissa teoksissa, mukaan lukien Ystävyyden talo (1950, 1935), Eedenistä itään (1952, 1953) ja Hiiriä ja ihmisiä (1963, 1937).

Joten siinä vaiheessa, kun ruotsalaiset viimein nostivat Steinbeckin kirjallisten puolijumalien joukkoon, kirjailijan tuotanto oli jo asettautunut osaksi käsitystämme amerikkalaisesta nykykirjallisuudesta. Psykologinen ihmiskuvaus yhdistettynä sosiaalisten epäkohtien naturalistiseen kuvaukseen lienevät ne päällimmäiset määreet, joiden sisälle Steinbeck hyvin asettautuu.

Steinbeckin laajasta tuotannosta otetaan edelleen myös epäsäännöllisen säännöllisesti suomenkielisiä uusintapainoksia. Vihan hedelmät ehti Matsonin suomennoksen kanssa 12. painokseen ennen kuin Raimo Salmisen versio saatiin ulos 2016. Samoilla painosluvuilla mennään Eedenistä itään -romaanin kanssa. Koulujen lukulistoilla viihtynyt Helmi on luonnollisesti se varsinainen rohmu. Vuosien 1949-2002 väliin mahtuu 22 painosta.

Steinbeckin lukeminen oli osa omaa kasvuani kirjallisuuden lukijaksi, joten aina aika ajoin on hyvä palata poikavuosien mestariin ja testata, vieläkö teksti vaikuttaa. Se on kuin paluu menneisyyteen, jolloin loistava tulevaisuus ei ollut vielä takana.

Kuten sanotaan.

Oikutteleva bussi - tuo ainakin Suomessa sangen suosittu, mutta maailmalla vähemmän arvostettu Steinbeckin romaaneista - ilmestyi alkujaan 1947. Hiiriä ja ihmisiä oli ilmestynyt kymmenen ja Vihan hedelmät kahdeksan vuotta aikaisemmin. Oikuttelevaa bussia edelsivät natsimiehitystä Pohjoismaissa käsittelevä Routakuun aika (1942) sekä Ystävyyden talon lämpimän sentimentaalinen jatko-osa Torstai on toivoa täynnä (1945). Samana vuonna Oikuttelevan bussin kanssa julkaistiin myös Helmi ja tästä vain viiden vuoden kuluttua kirjailijan magnum opus, Eedenistä itään.

Steinbeckin kirjallisessa tuotantohistoriassa Oikutteleva bussi on jäänyt hänen muiden teostensa varjoon. Romaani tunnetaan melkeinpä paremmin siitä tehdyn elokuvaversion (1957) ansiosta, joka tosin sekin on jäänyt historiaan lähinnä siksi, että siinä näyttelivät pääosaa Jayne Mansfield ja Joan Collins.

Oikuttelevalla bussilla on kuitenkin paikkansa osana Steinbeckin tuotantoa, jossa etsiydytään ulkonaisen toiminnan tai kuvauksen kautta kohti ihmisten tyydyttämättömiä toiveita ja tunteita. Romaanin lähtöasetelma on draamallinen - yhdeksän ihmistä joutuu pysähtymään vuorokaudeksi syrjäiselle huoltoasemalle odottamaan bussimatkan jatkumista - ja kerronnassa viivähdetään lyhyen tai pitemmän aikaa yksittäisten henkilöiden sanoissa ja sanomatta jättämisissä, ajatuksissa. Matkaa siis tehdään, mutta ei siten kuin voisi olettaa.

Romaanin mottona on katkelma tunnetusta keskiaikaisesta moraliteetista Jokamies:
Nyt pyydän teitä kuulemaan
hartaasti tätä esitystä,
näytelmää moraalista;
sen nimi olkoon Jokamies,
se elost´kuolost´osoittaa
katoavaisuutta ihmisen.
Joten, ihmisenä olemisen syvimpiä laaksoja tässä tähyillään. Oikuttelevan bussin kaikkitietävä kertoja katsoo hyvin läheltä henkilöitään, kulkee kuin kameran silmä ihon poimuissa, tunkeutuu ajatuksiin ja tulee ulos silmän katseen tai korvan kuuleman äänen matkassa hiostavaan ilmaan ja maisemaan. Unelmien, haaveiden, pettymysten, kohtalon kolhujen ja joutavien tekojen vanavedessä ihmiset pyristelevät kuin verkossa itseään tuntematta ja toisiinsa yhteyttä saamatta.


Steinbeckin katse on terävä ja armoton, ja henkilökuvaus kirurgin työtä:

Kasvot olivat terävät, penikkamaiset, silmät kirkkaat ja kysyvät kuin penikan silmät. Pienet, huolellisesti leikatut viikset muistuttivat yähuulelle asettautunutta perhosen toukkaa, ja miehen puhuessa oli kuin toukka olisi taivuttanut selkänsä kaarelle.
--- 
Reumaattiseen niskaan liittyvä pää oli pysyväisesti eteenpäin taipunut, nenän kärki osoitti suoraan maahan. Mies oli pitkällä kuusissakymmenissä ja hänen silmäkulmansa riippuivat silmien yli kuin Skyeterrierin. Pitkä syväuurteinen ylähuuli oli koholla kuin tapiirin pikku kärsä. Keskihampaiden kohdalla oleva kärki muistuttikin liikkuvaa kärsää. Silmät olivat kellertävän kultaiset, mikä sai hänet näyttämään villipedolta.
Kristillistä moraliteettia Steinbeck ei tarinastaan sentään rakenna, mutta katumuksen, armon ja synnin motiivit nousevat henkilöiden elämänkohtaloiden myötä esille. Moderniin elämänmuotoon kätkeytyvät myös seitsemän kuolemansyntiä niin rahanahneen liikemiehen, himokkaan ja väkivaltaisen kahvilanpitäjän kuin toisten elämää kadehtivan katkeroituneen vaimon hahmossa. Ja jos oikein haluaa uskoa, ehkä jossakin todellisuutta pakenevien repliikkien ja tukahdutetun raivon alta pilkistää armollisen aamusarastuksen tavoin toivo paremmasta elämästä.

Steinbeckin ihmiskuva saa kiteytyksensä romaanin lopussa, jossa mutkien täyttämää matkaa tehneet henkilöt lopulta näkevät lähestyvän kaupungin valot. Niiden tavoin myös he ovat "yössä eksyneitä ja yksinäisiä, itseensä vetäytyneitä ja kylmiä ja kimaltavia, ketjuihin ripustettuja".

Kirjan takakansitekstin mukaan Oikutteleva bussi on "verrattoman hauskasti" kerrottu romaani, josta löytyy "vallatonta" huumoria. Asian - ja elämän - voi nähdä myös niin.

--
John Steinbeck: Oikutteleva bussi. Suom. Alex Matson. Tammi 2015.

Translate